Olen jo pitkään pähkäillyt blogin lopettamista. Tai ainakin osittaista lopettamista. En tiedä enää, mistä kirjoittaisin. Ehkä olen sanonut jo kaiken. Välillä tuntuu, että tämä blogi on ainoa asia, joka pitää eron mielessäni. Ehkä on aika kääntää sivua... Jättää tämä vaihe elämästäni taakse. Kirjoitan kuitenkin vielä muutaman jutun. Tiivistelmiä asioista ja tunteista... Miten kaikki on nyt. Mitä haluan elämältä. Mitä olen ja mitä olen ollut. Mitä tämä kaikki on opettanut minulle.

Ensimmäisenä vanhemmuus:

Jokainen, joka on blogia jollain tavoin seurannut/lukenut, muistaa varmasti, ettei ero alkuun näyttänyt kovin ruusuiselta lasten suhteen. Kumpikaan ei ollut täysin järjissään ja viha/katkeruus toista kohtaan oli varmasti suunnaton. Puolin ja toisin. Oikeudessa sitten nähdään, kumpi on parempi. Kyllä ne ammatti-ihmiset sitten osaa katsoa kuka on kykenevä hoitamaan lapsia. Haluan uskoa, että viha oli se, mikä silloin laittoi asioita Miehen suuhun. Kyllä minä ymmärrän, että hän oli myös aidosti huolissaan jaksamisestani. Olin pohjalla. Mutta en usko, että hän voisi käsi sydämmellä vannoa, etteikö olisi tahallisesti minua provosoinut. Olin, jo kai hyvin pitkään, uskonut kaiken, mitä Mies keksi sanoa. Mies kyllä tiesi sen. Hän tunsi minut parhaiten. Tiesi tasan tarkkaan, mistä narusta vetää. Pelkäsin hetkittäin sitä, että hän oikeasti vie lapset minulta. Hän sai minut uskomaan, että se käy helposti. Jos hän vain niin päättää. Nykyään olen hieman tietoisempi asioista. Ei se olisi onnistunut ihan niin vain. Mutta silloin Mies sai minut hetkittäin uskomaan siihen. Lopulta Mies oikeastaan saneli ehdot tapaamisille. En uskaltanut tapella vastaan. En, vaikka alkuun pelotti, miten kestän sen, että joudun tapaamaan Miestä lähes päivittäin.

Yhteishuoltajuus sovittiin ja tapaamisoikeudet olivat laajat. Huomattavasti kai normaalia laajemmat. Tarkat päivät kirjattiin paperille. Alkuun Mies piti tiukasti kiinni sopimuksesta. Hänellä oli kai jonkinlainen pakonomainen tarve näyttää, ettei minulla ole päätösvaltaa hänen elämässään. Kuuluu kai osana eroon... Onneksi hän tuli pikaisesti järkiinsä. Ymmärsi, että kaikkien elämä on huomattavasti helpompaa, jos tapaamisaikoja voidaan muutella yhdessä sopien. Nykyään hän uskaltaa jopa itse tehdä ehdotuksia muutoksista. Homma on toiminut mielestäni hyvin. Kumpikaan ei tunnu tehneen kiusaa toiselle. Vuoroja on vaihdettu, jos ei ole mitään peruuttamattomia suunnitelmia sovittuna. Oikeastaan yllätyin jopa itsekkin, miten hyvin olen pystynyt suhtautumaan siihen, että Mies pyytää vapaailtaa uuden tyttöystävänsä kanssa. Tässä kohtaa kiusanteon kai kuuluisi alkaa. Mutta miksi alottaisin. Ei minulla ole syytä olla ilkeä. Olen nähnyt liian monta esimerkkiä siitä, miten toisen elämä tehdään mahdollisimman hankalaksi. Ei siinä ole mitään järkeä. Kyllähän se kirpaisee... Ei Mies minua halunnut viedä ulkomaille. Ei hän halunnut viimeisinä vuosina mennä mihinkään yhdessä. Ja nyt minä mahdollistan hänelle sen... Jonkun toisen kanssa. Mutta jonain päivänä haluan ehkä itse tehdä jotain jonkun kanssa. Ja minä olen varma siitä, ettei Mies silloin tee kiusaa minulle.

Lapset tuntuvat ottaneen eron hyvin. Nuorempi tuskin edes muistaa aikaa, jolloin isä asui kotona. Hän oli niin pieni vielä. Vanhempi kyselee välillä, mitä teimme silloin, kun isä asui luonamme. Esikoinen osaa käyttää kahta kotia loistavasti valta-aseenaan. Tai ainakin yrittää kovasti. -Mä muutan isin luo. En enää ikinä halua asua sun kanssa. -Miksi. -Laitoit mut väärään turvaistuimeen.  Lapsille olen alusta asti yrittänyt puhua isästä vain hyvää. Silloinkin, kun on vituttanut oikein rankasti. Oikeastaan silloin olen puhunut ehkä kaikkein kauneimmin. Uskon sen auttaneen asiaa. Sekä omaa oloani, että lasten. Heille on selvää, että kummankin vanhemman luona saa viihtyä ja aina saa olla ikävä. Tunteita ei tarvitse peitellä. Esikoinen, joka pienestä pitäen on ollut isänsä perään enemmän, kaipaa isäänsä selkeästi, jos tapaamissa on poikkeuksellisesti pidempi väli. En tiedä, esiintyykö kaipuuta äitiin samalla tavalla. 

Mies ei edelleenkään kerro lasten kuulumisista muuta, kuin tärkeimmät. Saan ilmoituksen, jos on tullut verta vuotava haava tai jos jompi kumpi on kuumeessa. Hyvin harvoin kuulen mitään muuta. Se on hänen tapansa, joka tuskin koskaan tulee muuttumaan. Joskus olisi mukava kuulla, mitä lapset ovat puuhailleet. Olen muutamaan otteeseen joutunut varmistamaan, ovatko lasten puheet totta vai tarua. Esikoisella kun varsinkin on todella vilkas mielikuvitus, niin aina ei tiedä mitä todellisuudessa on tapahtunut. Mies on kuitenkin selkeästi jo hieman rentoutunut seurassani, joten ehkä hän oppii vielä jonain päivänä puhumaan kanssani. Ehkä. En kuitenkaan laskisi sen varaan.

Kaipaan välillä Miehen läsnäoloa. Sitä, että on se toinen ratkomassa ongelmia. Auttamassa nukkumaan. Kantamassa kotiin, kun molemmat päättävät jäädä keskelle katua istumaan. Nauramassa ihanille asioille. Opettamassa uusia temppuja. Rakastamassa yhtä ehdoitta. Jakamassa arjen. Riemuineen ja suruineen. Kesämies on ollu ihana. Mutta ei hän korvaa toista vanhempaa. Se ei ikinä ole sama asia. Minä en voi vaatia häneltä yhtä suurta vastuuta. Se ei olisi oikein.

Minä olen edelleen huono äiti. Tai semmoinen keskinkertainen. En niin hyvä, kuin voisin olla. Olen silti parempi äiti nyt. Ilman miestä. Olen parempi äiti, koska voin paremmin. Minusta ei ikinä tule huippuäitiä. Mutta minä yritän joka päivä parhaani. Minä en koe enää jatkuvasti olevani se huonompi vanhempi. Minä olen äiti, Mies on isä. Isä on ehkä joskus kivempi, mutta minkäs teet.

Tulevaisuus pelottaa välillä. Säilyvätkö välimme entisellään vai tuleeko mutkia matkaan. Haluaako Mies joskus tulevaisuudessa viikko-viikko-systeemin, jonka kannalla en itse ole. Syttyykö siitä sota. Haluavatko lapset joskus itse muuttaa isälleen asumaan. En ehkä kestäisi sitä. Miten käy, jos toinen muuttaa jonnekkin kauas. Niin, ettei lähes päivittäinen näkeminen onnistu. Lapsille se olisi pettymys. Ehkä ei kannata haaskata aikaa murehtimiseen. Elämä näyttää sitten joskus.

Yhteenvetona voisin kuitenkin sanoa, että jos näinkin kamala ja katkera ämmä suoriutuu, omasta mielestään, erovanhemmuudesta arvosanalla tyydyttävä plus, siitä suoriutuu jokainen, joka edes hieman haluaa suoriutua. Minä olen kiitollinen siitä, että Mies on hoitanut oman osansa erovanhemmuudesta lähes kiitettävästi. Aina löytyisi parannettavaa, mutta ehkä ei kannata toivoa liikoja. Uskoisin, että meidän lapsillamme on asiat paljon paremmin, kuin monissa muissa eroperheissä. Tai sitten olen vain törmännyt todella huonoihin eroihin. Lapset. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä.