Olen ollut lasten kanssa luvattoman vähän. Olen sysännyt kaiken kodinhoidon Miehelle. Olen mahdollisimman paljon pois kotoa. Käyn töissä ja salilla, saan siihen helposti kulutettua koko päivän. Nukun pitkään. Syön valmiiksi laitetun aamiaisen ja odotan Miehen vievän lapset pihalle. Lähden menoihini viimeistään lasten heräillessä päiväunilta. En kysy sopiiko, en kysy onko Miehellä suunnitelmia. Kotiin tullessa pieni virne nousee naamalle, kun kuulen heti oven avattuani millainen kaaos kämpässä vallitsee. Torun lapsia, pitäisi olla kiltimmin isälle. Hymyilen salaa. Syön rauhassa ruuan, mikä on tehty valmiiksi ja juttelen lapsille mukavia. Tappelua en ehdi ratkaista, minullahan on syöminen kesken. Istun alakerrassa ja nauran ääneen, kun mies yrittää epätoivoisesti pestä hampaita ja laittaa pikkuriiviöitä nukkumaan. Tervetuloa minun elämääni! Tätä se on ollut viimeiset vuodet, aamusta iltaan. Jatkuvaa huutoa ja hampaiden kiristelyä. Ole hyvä, nauti! Nyt on minun vuoroni ottaa rennosti. Viimeiset vuodet jaksoin tätä yksin. Jaksoin koska halusin antaa Miehen tehdä työtä, joka on hänelle tärkeää. Työtä, jossa hän viihtyi, vaikka se oli rankkaa minulle. Todella rankkaa. En olettanut hänen pitävän töissä hauskaa, en näin hauskaa.

En voi loputtomiin jatkaa tätä. Ihan jo itsenikin takia. Omatunto kolkuttaa, kun lapset jäävät niin vähälle huomiolle. Eikä Mieskään tätä loputtomiin jaksa. En vain edelleenkään kykene keskittymään mihinkään. En jaksa hyppiä ja pomppia ja viihdyttää. En jaksa, väsyttää. Tuntuu, että olen ulkopuolinen ihminen katsomassa elämääni sivusta. Kaikki voimani menevät siihen, etten raivoa Miehelle. Olen kiltisti ja hiljaa. Juttelen mukavia ja näytän iloiselta. Henkisesti on parempi olla, kun yritän keskittyä vain hyviin asioihin. Yritän löytää ilon kaikesta pienestä. Valitettavasti en nyt kykene löytämään sitä lapsista. Tai löydänhän minä, silloin kun he hymyilevät ja leikkivät kiltisti. Halivat ja pusuttelevat äiti. Nauraa kikattavat ratketakseen. Oppivat uutta. Mutta en vain tällä hetkellä jaksa sitä tappelua ja kitinää. Joka päivä huutoa samoista asioista. Esikoinen ei halua tehdä mitään. Ei ruokaa, ei ulos, ei pottaa, ei vaatteita, ei nukkumaan, ei, ei, ei... Kuopus on vihdoin löytänyt oman tahtonsa ja ymmärtänyt, että itkemällä saa enemmän huomiota. Ja sitä itkuahan se sitten on. Missään ei ole hyvä, ei sylissä, ei lattialla. Koko ajan pitäisi leikittää ja hypyttää. Olen väsynyt, en jaksa. Mieskin alkaa väsymään, väsyköön. Minä olen ollut väsynyt viimeiset kolme vuotta.

Katson kuopusta ja mietin, ymmärsikö Mies, mihin vaaraan hän asetti syntymättömän lapsensa. Mitä olisi voinut tapahtua, jos kaikki olisi paljastunut raskausaikana. Nytkin se oli shokki. En syönyt viikkoihin, en kyennyt. Oksetti. Nukuin korkeintaa neljä tuntia yössä. Ensimmäiseen kahteen päivään en silmäystäkään. Olin niin sekaisin, etten kunnolla muista mitään ensimmäisistä päivistä. Kävin kaupassa ja unohdin ostaa mitään. Ajoin autolla, tajuten, etten tiennyt minne olin menossa. Jälkeen päin mietittyäni, en olisi edes saanut mennä auton rattiin. Mokailin töissä, pahasti. En voinut edes selittää, miksi. Olin varma, että saan potkut. Se olisikin kruunannut kaiken. Olin sekaisin. Kuinka sekaisin olisin ollut, jos sisälläni olisi kasvanut pieni ihminen... 

Mes ei ole koskaan perustanut perheelle. Ei hän tiennyt halusiko lapsia. Olimme jo erota asian takia. Itse en kyennyt kuvittelemaan elämää ilman lapsia ja toistahan ei voi pakottaa. Mies muutti yllättäen mielensä. Luultavasti hyvittääkseen ensimmäisen suhteensa. En kuitenkaan tiennyt mistään suhteista silloin, olin vain onnellinen. En edes osannut miettiä mitään syytä asian takana, en ainakaan tuollaista. Tulin raskaaksi helposti. Elämä hymyili, olin odottanut sitä niin monta vuotta. Olin aina halunnut kolme lasta, olin kuitenkin valmis siihen, että esikoinen jää ainokaiseksemme. En uskonut miehen haluavat enempää lapsia. Hän kuitenkin halusi. Heti perään. Älkää ymmärtäkö väärin, lapseni ovat elämäni tärkein asia, en pysty ajattelemaan elämääni ilman heitä. Silti mietin usein, kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, jos heitä ei olisi. Olisin jo aloittanut elämäni uudelta pohjalta. Kävellyt ulos tästä paskasta suhteesta ilman harkintaa. Välillä tuntuu, että Mies huijasi mut hankkimaan lapsia. Jätti kertomatta jotain todella tärkeää. Ei antanut minulle mahdollisuutta hankkia perhettä ihmisen kanssa, jolle perhe olisi merkinnyt jotain. Jolle raskaana oleva vaimo olisi merkinnyt jotain!!! Olen katkera. Raskaana oleva nainen, miehen kuuluisi olla ylpeä. Ihailla sitä, mitä nainen edustaa. Ihailla naista, joka kantaa hänen lastaan. Kunnioittaa! Ja mitä teki omani, pani parikymppistä pikkulutkaa, jolle lapset ja vaimo ei merkinnyt mitään. Olen katkera. Pääseekö tästä tunteesta koskaan eroon?