Olen kärsinyt koko ikäni vauvakuumeesta. Tai ainakin jostain teini-iästä asti. Se ei lähde koskaan pois. Ei koskaan. Olisin aina halunnut yhden lapsen enemmän. Tai ehkä jopa kaksikin. En tiedä miksi. Kahdessakin on jo välillä liikaa. Vauvakuume on vain asia, jota ei voi järjellä täysin selittää. Ja minulla on se taas. Oikeastaan minulla oli se jo silloin, kun sain tietää miehen uskottomuudesta. 

Minulla ei ole mahdollisuutta hankkia lisää lapsia. Tai onhan minulla. Helppoahan se on minulle ollut aina. Onneksi. Mutta todellisuudessa, tähän tilanteeseen se olisi täydellinen katastrofi. Alan kuitenkin vähitellen pyörtää omia päätöksiäni. Sitä, että kaikki lapset pitäisi olla samalle isälle. Etten koskaan halua uusioperhettä, missä vanhemmat lapseni saattaisivat jäädä edes jollain pienellä tavalla paitsioon. En halua olla tulevaisuudessa nainen, joka raahaa lapsiaan viikonloppuisin eri osoitteisiin. Alan vähitellen pyöritellä mielessäni sitä, että ehkä se ei olisikaan mahdoton yhtälö. Ehkä isommat lapseni eivät jäisi millään tavalla paitsioon. Jos vain aikuiset osaisivat hoitaa homman kunnialla. Ehkä minun ei olisi pakko erota uudesta kumppanistani. Ehkä maailmassa voisi olla sellaista rakkautta, joka kestää paremmin. Ajatukseni pelottavat minua. Tiedän, etteivät ne ole todellisia. Ne ovat vain hormoonien aikaansaannoksia. En minä oikeasti enää halua lapsia.

En ole edes varma, kärsinkö enemmän vauvakuumeesta vai raskauskuumeesta. Minä olen rakastanut molempia raskauksiani yli kaiken. Minulla on ollut hyvä olla. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Tietenkin on ollut kipuja ja kolotuksia ja kaikkea mahdollista, mutta ei mitään, mitä ei kykenisi sietämään. Oikeastaan, alun pahoinvoinnin jälkeen, olen elänyt puolivuotta elämäni ihaninta aikaa mahoineni. Fyysisesti olen voinut paremmin ehkä, koska PMS-oireita ei ole ilmaantunut. Olen voinut hyvin. Olen ollut onnellinen. Elämä on ollut niin täydellisen ihanaa. 

Jossain syvällä sisälläni kummittelee pieni pelko. Se pelko kuiskii korvaani ja varoittelee minua. Haluanko lapsen vain, jotta voisin saada itselleni yhden täydellisen muiston elämäni ihanimmasta ajasta. Yhden, mitä ei miehen petollisuus tulisi koskaan haavoittamaan. Muiston, joka pysyy täysin ehjänä koko loppuelämän. Haluanko minä oikeasti lasta vai haluanko vain korjata jotain sisälläni. Kesämies silitti yksi päivä herkuttelusta turvonnutta mahaani ja kiusoitteli. Onpas se söpö. Oletko ihan varma, ettei siellä ole jotain muutakin. Minä tiedän, että hän osaisi nostaa minut sille pallille, jolle minä jostain lapsellisesta ja itsekkäästä syystä haluan. Hän osaisi näyttää minulle sen, että minä olen tärkeä. Että hän jumaloi minua, naista, joka kantaa hänen lastaan. Hän pitäisi minua tärkeänä. Sen minä haluan kokea. Sitä minä tarvitsen. Enkä minä voi hankkia lasta vain, jotta saisin omat lapselliset mielikuvani toteutettua. 

Kesämies on pelottava. Hän haluaa vielä joskus lapsia. Ei hänkään niin tyhmä ole, että haluaisi niitä nyt heti kanssani. Ei, mutta joskus tulevaisuudessa. Ja minä en enää ole varma siitä, mitä haluan. Toivottavasti saan pidettyä järkeni tallella sitten joskus, kun asia voisi edes jollain tavalla olla ajankohtainen. Nyt se ei ole.