Pääsimme miehen kanssa jonkinnäköiseen sopuun ja sain lapset juhannukseksi itselleni. En ole varma, halusiko mies kuitenkin lähteä mielummin juhlimaan kavereidensa kanssa vai eikö hän vain jaksanut tapella asiasta. No, lopputulos oli kuitenkin se, että hän vaihtoi vuoroa kanssani. Ensin hän ei ollut millään tavoin suostuvainen. Vetosi siihen, ettei voi aina vaihtaa vuoroa, kun haluan sitä. Yritin häntä muistuttaa siitä, että olin itsekkin juuri vaihtanut edellisenä viikonloppuna päiviä hänen halujensa mukaan. Mutta se nyt oli hänen mielestään ollut täysin eriasia ja ei minun olisi kuulemma tarvinnut. Olin ihan itse tehnyt päätöksen vaihtaa. No, älä helvetissä, niinpä teinkin. Tein, koska en nähnyt mitään syytä olla vaihtamatta. En nähnyt mitään syytä tehdä kiusaa toiselle. Sain hänelle lopulta rautalangasta vääntää, että ei tämä homma nyt näin toimi... Että vain minä joustan ja vaihdan vuoroja. Kaipa mies sen lopulta tajusi itsekkin. Koska hänellä ei itselläkään ollut mitään suuria suunnitelmia juhannukseksi, eikä mitään todellista syytä olla vuoroa vaihtamatta. Minulla taas olisi ollut suunnitelmia. 

Miehen mieltä vaivaa selkeästi se, että jostain syystä hän on päättänyt, että koko suhteen ajan hän on pomppinut minun pillini mukaan. Se ei kyllä ole edes totta, mutta luultavasti hän on joskus joutunut tekemään asioita, joita ei olisi halunnut. Käymään sukujuhlissa ja muuta. Ihan niinkuin minäkin olen joutunut käymään hänen sukunsa luona. Kumpikaan miestä ei ole koskaan kokenut suurta hinkua käydä tapaamassa toisen sukua. Erona vain ollut se, että minä olen halunnut miehen oman sukuni juhliin. Mielestäni meidän kuuluu perheenä moisissa yhdessä käydä. Eli olen kai miehen sinne pakoittanut. Miehen suvun juhlissa olen ollut aina. Useimmin jopa yksin miehen ollessa töissä. En minä ole niistä nauttinut, mutta kokenut ne jotenkin velvollisuutena. Miehen mielestä olisin voinut jättää menemättä. Ei ole pakko osallistua, jos ei halua. Minun mielestäni olisi ollut törkeää jättää menemättä. Toisin sanottuna, mies on aina pakotettu tekemään tahtonsa vataisesti, minä olen toiminut omasta halustani, koska koen sen olevan kohteliasta. Suuri ero. Olen joskus miettinyt sitä, että jos minä olisin ollut se, joka on paljon poissa... Oma sukuni ei olisi luultavasti koskaan nähnyt lapsiani. Ei mies olisi osallistunut yksin sukuni juhliin. Ei varmasti olisi istunut joulupöydässä yksin, jotta isovanhemmat näkisivät lapsenlapsiaan. Tuskinpa olisi edes koskaan vienyt lapsia vaihtoehtoisesti minun vanhemmilleni hoitoon. Itse yritin aina tasapainoitella kaikkien isovanhempien kesken. Jos ja kun tarvitsin apua, yritin jakaa vahtivuorot tasan kaikille. Jottei kukaan jäisi ulkopuolelle lasten elämästä. Eihän se heidän syy ollut, että mies oli niin paljon poissa kotoaan. En halunnut sulkea heitä täksi ajaksi pois lastenlastensa elämästä.

Mies on muutenkin sitä mieltä, että kaikki asiat on aina tehty vain niinkuin minä haluan. Hänellä ei ole koskaan ollut sanavaltaa mihinkään. Hmm... En todellakaan allekirjoita tätä. Suurin osa asioista on tehty niin, kuin mies on halunnut. Olen tehnyt ja ollut hiljaa. Ja jos olenkin joskus jotain halunnut tehdä toisin, on siitä aina tullut kamala sota. Mutta mies kokee asian toisin. Siksi hän ei kykene neuvottelemaan tällä hetkellä edes pienimmistä muutoksista tapaamiskalenterissa. Hän pitää kysin hampain kiinni asioista, koska ei aio tehdä enää mitään, mitä minä haluan. Olen tuhat kertaa kuullut, ettei hän aio pomppia minun pillini mukaan. Minun pitää oppia jollain tavalla se taito, että saan kaikki muutosehdoitukset käännettyä niin, että hän luulee itse niitä ehdottaneensa. Koska ei tämä homma ihan näinkään toimi. Mies ei edes tajua, että hän tekee ihan tahatonta kiusaa ja hankaloittaa helppoja asioita vain, koska haluaa niin vahvasti pitää oman päänsä, eikä missään nimessä aio antaa minulle periksi enää missään. Hän hyppää puolustuskannalle heti, kun hiukankin ehdotan jotain. Koska hän on nyt täysin eronnut minusta. Hän tekee yksin omat päätöksensä. Piste. Ja kuinka vahva olo hänelle tuleekaan siitä, että hän saa tehdä jotain vasten minun tahtoani. Tuskin hän ymmärtää sitä itsekkään täysin. Minä näen sen hänen silmistään. Hän on vahva ja voimakas ja kykenee alistamaan minua. Hän voi sanoa minulle ei, vain koska haluaa. Hänen ei tarvitse edes neuvotella asiasta. Sen hän muistaa aina kertoa. Hän saa päättää kaiken. Koska minähän olen päättänyt kaiken aiemmin. Nyt se valta on hänellä ja hän käyttää sitä joka kerta, kun kykenee. Yritä siinä sitten hoitaa lapsia sopuisasti. Joka kerta, kun mies on jotain ehdottanut, olen joustanut, koska ei minulla ole ikinä ollut mitään asiaa vastaan. Olen vaihtanut päiviä ja antanut lapset ylimääräiseen yökylään. Olettanut, että minäkin saan joustoa, jos joskus sitä haluan. Edellyttäen tietenkin, ettei toisella oikeasti ole jotain tärkeää suunnitelmaa. Mutta ei... Jos ehdotan, saan vain kamalat huudot ja haukut. Mies ei voi joustaa, koska sitten se tarkoittaa sitä, että hänen pitää joustaa aina. Jos kerran joustaa, niin vaadin joustoa aina. Kuinka asiat menevät heti sekaisin, jos viikonloppuja nyt vaihdetaan. Kuinka ne eivät kuitenkaan menneet sekaisin silloin, kun vaihdoin hänen kanssaan... Ei, ne menevät peruuttamattomasti sekaisin vain, jos minä haluan vaihtoa. 

En sitten tiedä, olisko vain helpompi lopettaa joustaminen itsekkin. Alkaa vain tehdä pientä kiusaa ja tuijottaa pilkuntarkasti kalenteria. Niellä omat pettymyksensä, jos kalenteri on itselle epäsuotuisa. Olla edes ehdottamatta mitään vaihtoa, pienintäkään. Toisaalta taas mietin, että jos kuitenkin itse vain jatkaisin joustamista... Ymmärtäisikö mies sitten ajanmittaan, että hänenkin pitäisi joskus joustaa. Vai kävisikö siinä sitten kuitenkin vain niin, että saisin lopulta itkeä omaa tyhmyyttäni, koska olen liian kiltti ja helpotan toisen elämää, mutten saa itse koskaan mitään vastineeksi.