Löysin vanhan luonnoksen, jota en jostain syystä ollut koskaan julkaissut. Se on kirjoitettu silloin, kun vasta pohdin eroa. Julkaisen sen nyt, koska se sivuaa hieman asiaa, jota olen pohtinut viimeaikoina. 

 

"Onkohan minulla jokin ongelma sen kanssa, etten halua olla yksin. Onko siinä syy, miksi en osaa erota. Kaipaanko toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta enemmän, kuin muut. Pelkäänkö, etten löydä ketään muuta koskemaan itseäni. Enää ei ole niin helppoa hakea seuraa, kuin joskus aiemmin. Ellei lasketa aikoja, jolloin tyhmänä olen odotellut miestä meriltä kotiin, pisin aika ilman seksiä on tainnut olla kaksi viikkoa. Ehkä kolme, mutta silloin on kyllä ollut jokin hätätilanne. Sinkkuna siis. Ei kuulosta kovinkaan normaalilta. Luultavasti minussa on jotain häikkä.  

 

En aiemmin kaivannut ihmistä jakamaan elämääni, pieni läheisyys kerran pari viikossa riitti täyttämään tarpeeni. Oikeastaan olin onnellinen siitä, ettei tarvinnut sitoutua kehenkään enempää. Oli helpompaa olla vastuussa teoistaan vain itselleen. Tai ainakin sain täydellisesti uskoteltua itselleni niin. Selitin asiaa sitoutumiskammolla. Se oli sopiva selitys sille, miksi hylkäsin jokaisen potentiaalisen sulhasehdokkaan heti, kun keksin pienimmänkin vian hänestä. Syy, miksen päästänyt ketään kunnolla lähelleni. Miksen edes yrittänyt olla vain yhden pojan tyttö. Luultavasti kaikki johtui kuitenkin siitä, etten ollut tavannut sitä oikeaa. Ihmistä, johon olisin rakastunut. En usko enää, että on olemassa sitoutumiskammoa. On vain ihmisiä, jotka eivät ole kohdanneet sitä oikeaa. Olenkohan turhan romantikko. Uskon, että jokainen ihminen maailmassa on valmis sitoutumaan kohdattuaan sen oikean. Olen nähnyt vastaavia tapauksia tuhottomasti. Samanlaisia tarinoita, kuin omani. Kuinka ikisinkkuutta vannonut henkilö onkin muuttunut aivan yllättäen. 

 

En usko, että minun olisi kovinkaan paha olla yksin. Omalla tavallani kaipaan sitä. Tunnen pientä jännittävää kutinaa sisälläni, kun mietin, että voisin olla taas sinkku ja vapaa. Vapaa tekemään mitä haluan. Mutta tosiasia on, että en tule enää koskaan olemaan täysin yksin. En tule enää koskaan olemaan yhtä vapaa, kuin ennen. Tuntuu, että kaipaan miestä elämääni vain jakamaan kanssani lastenhoidon. En halua jäädä lasten kanssa yksin vielä. Tiedän, mitä se on. Olenhan ollut yksin puolet heidän elämästään. Tiedän, kuinka paljon helpompaa elämä on kaksin. 

 

Rakastan yksinäisyyttä. Sitä, että saan olla täysin yksin. Se sotii vastaan kaikkea muuta. Miehen työssä oli ennen lapsia se hyvä puoli, että sain olla yksin. Olihan se myös raastavaa, kun ikävä painoi, mutta silti viihdyin itsekseni. Lapsien synnyttyä tilanne muuttui. Miehen työ ei enää antanut minulle mitään, se vei pois kaiken mahdollisuuden omaan aikaan. Ei hetkeäkään itselleni. Ei hiljaista taloa ja rauhaa. Kuusi viikkoa ilman omaa rauhaa ihmiselle, joka kaipaa sitä paljon... Se on liikaa. Ja se, että nykyään tiedän, mitä mies teki silloin, kun itse sinnittelin päivästä toiseen laskien tunteja. Ei tunnu reilulta."

 

Olen siis pohtinut viimeaikoina asiaa nimeltä Sitoutumiskammo. Mitä sitoutumiskammolla tarkoitetaan... On ihmisiä, jotka eivät koskaan seurustele. Eivät tunnu löytävän kumppania, jonka kanssa asia etenisi siihen pisteeseen. Ja on ihmisiä, jotka voivat hyvinkin elellä suhteessa. Jopa asua yhdessä. Mutta jotka karkaavat viimeistään, kun toinen alkaa kuulla hääkellojen kilinää tai hiplailla vauvan vaatteita. Molemmissa tapauksissa olen kuullut puhuttavan sioutumiskammosta. Onko kummassakaan näistä tapauksista oikeasti kyse siitä. Ei, en usko.

 

Muistan lukemattomia kertoja, jolloin olen itse lohdutellut kavereitani ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun he ovat itkeneet sitoutumiskammoisen retaleen perään. Kyllä, kyllä, ilmiselvästi se kusipää ei vain kykene sitoutumaan kehenkään. Sinähän olet täydellinen nainen. Kuka nyt voisi kaverilleen sanoa suoraan, että herää pahvi... Olit alusta asti pelkkä reikä, jolla tarpeensa tyydyttää. Eihän niin voi sanoa. Kaveri tietää sen kyllä itsekkin, mutta sitoutumiskammo kuulostaa paljon paremmalta selitykseltä katkeralle erolle. Onneksi elämä jatkuu, eikä kukaan muista sitoutumiskammoista retaletta enää siinä vaiheessa, kun tämä muutaman kuukauden päästä päivittää fb:ssä menneensä kihloihin. 

 

Kyllä minä tiedän, kuinka pahalta tuntuu, kun kolmenkympin kynnyksellä tai sen jo ylittäneenä, mies pakkaa putkikassinsa ja vie mennessään jopa ne kamalat Karjala-tuopit. Jos on itse haaveillut juhannushäistä ja pyöristyvästä vatsanseudusta, on todella vaikea hyväksyä joutuvansa aloittamaan alusta. Varsinkin, jos on tuhlannut kyseiseen henkilöön vuosia kallisarvoista aikaansa. Mutta onko se siltikään sitoutumiskammoa. Ehkä ei. Se voi olla myös pelkkää tervettä järkeä. Jokin saattaa kertoa miehelle, ettet sinä vain ole se oikea. Sinä et ole se ihminen, jonka kanssa hän haluaa sitoutua loppuelämäkseen. Biologinen kello ei yleensä sekoita miehen päätä tässä vaiheessa yhtä tehokkaasti. Heidän aivonsa pystyvät edelleen käsittelemään suhteellisen tehokkaasti asioita. He kykenevät harkitsemaan tekojaan ja havainnoimaan edessä olevan suuren virheen. Heidän ei ole pakko perustaa perhettä, jolleivät he ole 100% varmoja asiasta. Ja joskus he eivät ole. Mutta koska sinussa ei voi olla mitään vikaa, miehen on pakko olla katalaakin, katalampi sitoutumiskammoinen kusipää. Seuraavat vuodet voit vain toivoa, että löydät uuden kumppanin. Hieman vähemmän sitoutumiskammoisen. Sellaisen, joka ei karkaa ennen alttaria. Ja toivo hartaasti, että löydät sen ennen kuin exäsi pamauttaa uuden kultansa raskaaksi. Muuten saatat katkeroitua loppuelämäksesi. 

 

Joskus nuorempana huomasin pilaavani jokaisen suhteen, jossa toinen osapuoli oli mukava ja ihana ja täydellinen poikaystävä ehdokas. Aivan tahallani. En koskaan laittanut itseäni kokonaan peliin. Oli paljon helpompi olla edes yrittämättä saada mitään vakavaa aikaiseksi. Ei se tule kuitenkaan kestämään. Hoin itselleni, etten ole valmis sitoutumaan. Pyörittelin suussani jopa sanaa sitoutumiskammo. Ja taas tein sen. Heti, kun huomasin ihastuvani liikaa, aloin etsiä vikoja ja puutteita ja, ja... Ja sitten heivasin Kesämiehen yli laidan. Koska en minä halua sitoutua. En ole valmis. Niin minä itselleni vannotin. Vaikken ollut ihan varma, uskoinko itsekkään. Mutta tekeekö se minusta sitoutumiskammoisen. Ei, en usko sitä. 

 

Onko sitoutumiskammo vain ihmisten keksimä termi kuvaamaan tilannetta, jossa toinen ei ole se oikea. Tilannetta, missä ihminen ei vain etsinnöistään huolimatta löydä sitä oikeaa, jonka kanssa kaikki tuntuu hyvältä. Ihmiset ovat niin erilaisia. On ihmisiä, jotka ovat hyvin sitoutumishaluisia. Valmiita sitoutumaan heti, jos toinen täyttää edes puolet halutuista kriteereistä. Eivät välitä jo aluksi esiin tulleista pikkuvioista. Kaikissahan on vikoja, ne ovat vain korjattavissa. Paskat. Ja sitten on ihmisiä kuten minä. Ihmisiä, joille kai vaisto kertoo, ettei kannata sitoutua. Ei, vaikka hän on ihana ja kultainen ja lähes täydellinen. Hän on silti vain lähes täydellinen. En minä ole sitoutumiskammoinen. Minä odotan vain sitä oikeaa.

 

Mutta olisiko täysin väärin leikkiä hetken aikaa hieman enemmän sitoutumishaluista. Koska saatanhan minä olla väärässä. Ehkä haluan sittenkin sitoutua. Ehkä vain suojelen itseäni liikaa. Onko minusta siihen. Kykenenkö jättämään kaiken muun ja keskittymään siihen, mitä minulle tarjotaan. Osaanko sitoutua. En tiedä, en todellakaan tiedä. En minä halua olla tälläinen kusipää. Kesämies on palannut. En luultavasti ansaitsisi häntä.