Mies lausui viimein ne sanat. Ne sanat, joita itse odotin kymmenen vuotta. 

Ei enää tekosyitä, ei selittelyjä. Ei mitään mahdollisuutta kaunistella mennyttä. Ei kyse ollut siitä, etteikö hän olisi voinut. Etteikö se olisi merkinnyt hänelle mitään. Kaikki se merkitsi hänelle täysin samaa kuin minullekin. Minä en merkinnyt. Hänelle. Tarpeeksi. En niin paljon, että hän olisi halunnut lausua ne sanat... Minulle.

Miten se voi sattua niin paljon. Totuus. Totuus, jonka aina tiesin. Sattuuko se siksi, etten enää uskonut minkään sattuvan. Vai sattuuko se siksi, etten tule koskaan kuulemaan niitä sanoja itse. Keneltäkään. Koska en anna siihen mahdollisuutta. Olenhan saanut itsenikin uskomaan... Etten halua. Koskaan, ikinä, milloinkaan. Kuulla niitä sanoja. Keneltäkään. En enää.

Itseään on helpoin huijata.