Sain tänään kuulla sisareltani palautetta siitä, että en minun pitäisi vihdoin päättää, mitä aion tehdä Kesämiehelle. Etten voi vain leikkiä toisen tunteilla. En minä leiki. Minä olen harvinaisen suoraan tehnyt selväksi sen, mitä haluan. Ja tehnyt selväksi myös sen, etten kykene mihinkään muuhunkaan. Minä pidän hänestä. Viihdyn hänen seurassaan, jos asiat eivät mene turhan hankaliksi. Jos minun pitää käydä läpi parisuhdekeskusteluja ja muuta paskaa, silloin minä en viihdy. Minä voin olla hänen kanssaan, mutta minä en pysty antamaan hänelle kunnon parisuhdetta. En minä leiki. Minä en lupaile liikoja, enkä pelaile mitään pelejä. Minä en anna ymmärtää, että tästä tulisi koskaan mitään elämää suurempaa. Se, ymmärtääkö hän asian. Sille minä en voi mitään. 

Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Pitää osata keskustella ja puhua ongelmista. Pitää osata ottaa toinen huomioon ja tehdä kompromisseja. Miehen mukaan en ole koskaan osannut mitään noista. Hän on varmasti ainakin osittain oikeassa. Mutta joskus minä olen sentään halunnut osata. Olen oikeasti luullut yrittäväni elää parisuhteessa. Silloin vain en osannut. Nyt en jaksa yrittää. Ei minua kiinnosta tehdä töitä parisuhteen eteen, koska voin hyvin olla myös ilman parisuhdetta. En halua käydä vakavia keskusteluja, enkä ratkoa ongelmia. Ei minulla ole aikaa moiseen. Menen mielummin salille. Kyllä minä voin ottaa toisen huomioon. Jos nyt sattuu tuntumaan siltä, että haluan tehdä niin. Mutta miksi ihmeessä tekisin kompromisseja... Minä haluan vain elää elämääni. Juuri niin kuin haluan. Tehdä asioita, joista pidän ja olla tekemättä, jos en halua. Minä en vain yksinkertaisesti ole valmis parisuhteeseen. 

Jonain päivänä minä ehkä olen valmis ja jaksan yrittää. Jonain päivänä tulen kohtaamaan sen oikean ihmisen juuri oikeaan aikaan. Ja sinä päivänä minä en koe, että minun pitäisi tehdä töitä jonkin asian eteen. Silloin minä haluan tehdä töitä. Minä haluan keskustella ja puhua ongelmista. Tai oikeastaan... Silloin niitä tuskin edes on näin paljon. Sinä päivänä minä otan toisen huomioon ilman, että edes ajattelen asiaa. Sinä päivänä minä koen, että jokainen kompromissi, jonka teen, on sen arvoinen. Eikä oikeastaan kompromissi ollenkaan. Ja sinä päivänä minä voin näyttää sen, että olen oppinut virheistäni. Koska minä olen oppinut. Minä näin puutteeni ja vikani paremmin, kuin koskaan ennen. Minä näen, koska minä elän tällä hetkellä elämää, jossa tuon niistä esiin jokaikisen. Koko ajan. Tuhat kertaa useammin, kuin koskaan aiemmin. Koska minulle ei ole syytä olla tuomatta.

Tai sitten minä en vain enää koskaan halua parisuhdetta. Koska olen ihminen, jonka on helpompi elää yksin. Ehkä minä riitän itseni kumppaniksi loppuelämäni. Ehkä... Kukaan ei voi tietää. Sitä paitsi, se saattaisi olla palvelus kaikille maailman miehille. En ainakaan tekisi enää kenenkään muun miehen elämästä helvettiä. En minä tarkoita, etteikö elämässäni voisi olla miehiä ollenkaan. Tottakai niitä olisi. Luultavasti useitakin. Mutta ehkä minun vain kuuluu karata aina, kun ensihuuma alkaa laantua. Pitää mieli virkeänä ja elää ikuisessa rakkauskuplassa. Ei tulisi riitoja, eikä ongelmia. Ja sitten kun olen liian vanha metsästämään miehiä, voin vaikka alkaa virkkaamaan. 

Välillä tuntuu, että olen rakentanut ympärilleni muurin. Minun on hyvä olla niin kauan, kuin kaikki asiat ovat hallussani. En anna itseni tuntea mitään. Koska, jos tunnen, en pysty hallitsemaan sitä, mitä tapahtuu. Jos en tunne, ei ole oikeastaan mitään väliä, mitä tapahtuu. Minua ei kiinnosta. Mikään ei satuta. Jos muuri saa pienenkin särön... Jos edes pienen hetken tunnen jotain muuta, kuin välinpitämättömyyttä... Alan pelätä. Alan epäillä. Korjaan muurin samantien. Koska elämä on helpompaa ilman pelkoa. En jaksa pelätä, jos voin olla pelkäämättä. Minä en ole valmis rikkomaan muuria. En tänään, en huomenna. En ehkä vielä moneen vuoteen. Olenko joskus... Se selviää ajallaan.