Vuosi sitten Mies pakkasi tavaransa lopullisesti. Ei päivälleen vuosi sitten, mutta suunnilleen. Minä huusin lattialla. Kaikki romahti. Minä romahdin. Edellinen äitienpäivä oli toivottavasti kamalin äitienpäivä ikinä. Minä huusin. Huusin ja itkin vielä lujempaa kuin Miehen lähtiessä. 


...Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla...

Ei se kuole. Ei, vaikka kuinka huutaisi. Se kuolee vain lopettamalla huutamisen ja nousemalla ylös.


Tänäänkin minä itkin. Kuitenkin aivan toisesta syystä. Ilosta. Ja vaikken minä saanutkaan niitä haluamiani valkovuokkoja, minä tiedän, että saan ne vielä jonain vuonna.

En poiminut valkovuokkoja.

Ei se haittaa, rakas.

Isi sanoi, että pitää.

Aha.

Haluan tuoda mielummin talventörröttäjiä.

Mitä ne ovat?

Niitä, mitkä kasvavat lumen läpi.

Tai sitten minä saan talventörröttäjiä tai mitä lie. Lapsen puheisiin ei voi aina uskoa, mutta tänään haluan uskoa sen, mitä kuulin. Ehkä Mieskin on vihdoin valmis antamaan anteeksi itsekkin.