Jossain tutkimuksessa oli todettu, että salitreenin ajatteleminen on yhtä tehokasta, kuin itse treeni. Uskoo ken tahtoo. Tänään olen halunnut uskoa siihen. Maannut sohvalla ja miettinyt oikein todenteolla, mitä tekisin, jos uskaltautuisin salille. Vai uskaltautuisinko sittenkin... Jos ihan kevyesti. Niin, ettei edes hiki nouse kunnolla pintaan. Olen pitänyt viikon treenitauon. Pakkolepoa. Jokin sitkeä nuha, mikä ei periaatteessa edes ole nuha. Olo mitä mainion. Ei kuumetta, ei mitään. Paitsi tämä ärsyttävä nuha. Miksi, miksi, miksi... Juuri kun olin pääsemässä taas hyvään alkuun.

Olisi kai pitänyt lähteä baariin. Niin sitä nuorempanakin tehtiin. Jos ei voinut treenata, sitten juhlittiin. En uskaltanut... Ottaa riskiä, että raahaan taas jonkun kotiin. Edellinenkään ei ole nähtävästi unohtanut minua. Eli jo viikon hiljaiseloa, kunnes aamulla laittoi uuden treffikutsun. En tiedä, mitä vastaisin. En varsinkaan nyt, kun olen taas muutamaan otteeseen hypännyt sänkyyn Kesämiehen kanssa. Enkä edelleenkään tiedä, mitä hänestä todellisuudessa haluan. Tai kyllä minä tiedän. Minä haluan hänet. Sitten joskus. Sitten, kun haluan sitoutua. Jos haluan. En nyt. En ollut valmis silloin, kun tapasimme. En ole valmis vieläkään. Lisäksi olen sotkenut koko homman aivan täydellisesti sekoiluillani. Emme me voi jatkaa tästä. Miksei hän voi löytää Tinderistä jotain mukavaa tyttöä. Minulla on vakoojani, minä tiedän, että hän on siellä. Löytäisi nyt hetkeksi jonkun. Ehkä voisimme sitten joskus alottaa puhtaalta pöydältä. Sitten, kun olen sekoillut tarpeeksi. Siinä on tietenkin riskinsä... Ehkä hän löytää jonkun, johon rakastuu. Jonkun, joka saa hänet vihdoin ymmärtämään, että minä en ole hänelle se oikea. 

Minä en tiedä, mikä minua vaivaa. Minä tiedän, että olisin luultavasti helvetin onnellinen, jos vain antaisin itseni olla. Mutta kun en kykene siihen. Olen lukossa. En pysty avaamaan itseäni. Joka kerta, kun hiemankin raotan ovea. Olen edes pienen hetken onnellinen... Joudun paniikkiin. Suljen oven ja pistän vielä yhden ylimääräisen lukon varmuudeksi. Jottei hän vain pääsisi lähemmäs. Olen keksinyt tekosyitä. Hakenut vikaa hänestä. Oikeuttanut käytökseni. Koska minussa ei ole koskaan mitään vikaa. Kaiken on pakko johtua hänestä. 

Kesämies ei koskaan sopinut suunnitelmiini. Minä halusin olla villi ja vapaa. Harrastaa irtosuhteita ja pitää hauskaa. Etsiä itseäni ja nuolla haavojani. Panna menemään, kunnes kaikki alkaisi kyllästyttää. Mutta ei. Hän tuli ja jäi. Romutti suunnitelmani. Ja minä, jos joku, en ole koskaan sietänyt sitä, etteivät asiat mene suunnitelmieni mukaan. 

Kaikkein eniten minua kai pelottaa se, etten ehkä ikinä enää kykene yksiavioiseen suhteeseen. Se on ollut minulle hankalaa aina. Eron jälkeen en ole osannut edes kuvitella sitä mahdollisuutta. Ja Kesämies haluaa sellaisen. Yksiavioisen suhteen, jossa pettäminen on suurin synti. Minä en tiedä, olenko koskaan valmis siihen. Enkä halua luvata asioita, joista en ole varma. Minä haluan pitää vapauteni. Vapauteni valita. Ehkä jonain päivänä olen valinnut tarpeeksi. Ehkä jonain päivänä uskallan antaa itseni olla onnellinen... Ehkä sinä päivänä en enää koe tarvetta valita muita.  

Lähden salille... Ihan vain katselemaan tarjontaa.