Olen aina ja ikuisesti vannonut sen nimeen, että teen lapseni yhden ja saman miehen kanssa. En tarkoita tällä mollata ketään tai sanoa, että uusioperheet olisivat huonompia. Olen vain kokenut, että haluan lapsilleni saman isän, jottei yksikään kokisi koskaan jäävänsä millään tavalla paitsioon. On paljon uusioperheitä, missä asiat hoituvat täydellisesti, mutta vastaavasti taas niitä, joissa ei. Onhan se ihan selkeää, ettei kenenkään toisen lapsi ole yhtä tärkeä, kuin se oma. Ei, vaikka kuinka olisi ollut ihana ja välittävä isä- tai äitipuoli. Kyllä se oma lapsi silti vie synnyttyään voiton. Se, miten aikuinen ihminen pystyy tilanteessa toimimaan ja ottamaan toisen lapset samalla tavalla huomioon, se on vain ihmisestä itsestään kiinni. Uskon, että usea ihminen kykenee tähän hyvinkin. Silti ajatus siitä, että lapsilla olisi eri isä, on minulle vieras. Näen silmissäni vain kauhukuvia siitä, että ennen mukava ja kiva isäpuoli muuttuu vauvan synnyttyä kylmän etäiseksi lapsilleni. Lapsilleni, jotka eivät sitä ansaitse, eivätkä pienessä päässään kykene ymmärtämään. 

 

Olen kuitenkin nuori. Haaveissani on aina ollut useampi lapsi. Mies taas ei enempää lapsia halunnut, joten ajattelin lapsilukumme olevan täynnä. Mutta miten käy, jos rakastun ihmiseen, jolla ei vielä ole lapsia ja joka haluaa yhden tai kaksi. Miten käy. Tuleeko minusta uusioperheen äiti. Pystynkö hoitamaan homman ilman, että vanhemmat lapseni kärsivät asiasta. Entä jos eroan hänestäkin. Olen monen lapsen yh-äiti, joka kiikuttaa lapsiaan viikonloppuisin eri osoitteisiin. Ei, en halua sellaista. En halua olla vastuussa kahdesta rikotusta perheestä.

 

Ehkä pitää etsiä jostain kiva mies, joka on jo lapsensa hankkinut. Uusioperheeksi kai sellaistakin kutsutaan, mutta rajat ovat minulle selkeämmät. On sinun lapset ja minun lapset. Ei kai siihen enää yhteisiä tarvita. Voin olla vain mukava äitipuoli. Jos nyt sellainen ikinä onnistuu. Kauhutarinoita on tälläisistäkin liikaa. Lapset kapinoivat, eivätkä suostu hyväksymään, vaikka kaikkensa yrittäisi. Muistan omasta nuoruudestani kaverin, joka kapinoi loppuun asti isänsä uutta naisystävää. Ei naisessa mitään vikaa ollut, kaveri ei vain suostunut hyväksymään vierasta ihmistä elämäänsä. Isä kuitenkin piti puolensa ja nyt aikuisiällä välit äitipuolen kanssa ovat kunnossa. Ehkä olen vain suosiolla ilkeä äitipuoli, sellainen jota ex-vaimon on helppo vihata. Apua, tämähän tuo tullessaan myös ex-puolison. Voiko sellaisen kanssa olla väleissä. Olen nähnyt vain huonoja tapauksia, missä sukujuhlatkin pitää järjestää kahteen otteeseen, koska exät ja nyxät eivät mahdu saman katon alle. Pakkohan nyt edes muutaman exän on osata käyttäytyä. Vai onko se sittenkin niin, että minä olisin mustasukkainen menneisyydelle. Ei, en halua miestä, jolla on menneisyys. Liian monimutkaista yksinkertaiselle ihmiselle.

 

Löytyisikö jostain mies, joka pitää lapsista, muttei kuitenkaan halua omia. Haluaa elää perhe-elämää ja jaksaa telmiä toisen lasten kanssa. Onko sellaisia olemassakaan. Jos ei halua omia lapsia, niin miksi ihmeessä haluaisi viettää tälläistä elämää. Mennä kimppaan ihmisen kanssa, joka on jo sidottu tylsään ja tavalliseen arkeen kiukuttelevien ja sotkevien kakaroiden kanssa. En minä ainakaan haluaisi. Jos olisin lapseton, haluaisin tehdä kumppanini kanssa asioita, joita ei lapsiperheenä noin vain tehdä. Käydä ulkona milloin huvittaa, syödä rauhassa kivoissa ravintoloissa, viettää rauhallisia leffailtoja viinilasillisen ääressä, ottaa äkkilähtöjä johonkin lämpimään hetken mielijohteesta... Haluaisin, että kumppanini olisi yhtä sitoutumaton, kuin minäkin. Vapaa tekemään mitä haluaa. Ehkäpä jostain löytyisi kiva ja mukava mies, jota tapailla vain lapsivapaina iltoina... Hmm. Olisiko kuitenkaan halukas viettämään loppuelämääni ilman kunnon sitoutumista. Ilman yhdessäasumista ja arjen jakamista. Tavallaan ajatus kiehtoo. Jännitys ehkä säilyisi suhteessa paremmin. Pitäisi vain pystyä olemaan rakastumatta liikaa. Kyetä pitämään juttu hieman kevyempänä. Harkitsemisen arvoinen juttu.

 

Onneksi minkäänlainen suhde ei ole ajankohtainen vielä pitkään, pitkään aikaan. En tiedä kuinka monta vuotta tulee viemään, että selviydyn tästä kaikesta. Ja selviydynkö koskaan niin, että kykenen tasapainoiseen parisuhteeseen. Pelkään, etten uskalla enää koskaan luottaa kehenkään. Pelkään, että olen sairaaloisen mustasukkainen ja tuhoan jokaisen suhteen jo ennen, kuin mikään kunnolla alkaakaan. Tai sitten suojelen itseäni niin, että juoksen karkuun joka kerta, kun huomaan olevani rakastumassa. Jotten vain satuttaisi itseäni enää uudelleen. Ensin pitää kuitenkin selvitä tästäkin kivusta. Pitää lakata sattumasta näin helvetisti. Koota sirpaleet ja rakentaa itseni palasista uudelleen. Nähdä, montako palaa on kadonnut kokonaan. Rakastua itseeni ja oppia elämään uuden minäni kanssa. 

 

Pahinta kaikessa on mahdollisuus, että mies tapaa jonkun. Rakastuu elämässään ensimmäistä kertaa tosissaan ja haluaakin lisää lapsia. On ihana ja täydellinen puoliso, eikä koskaan ajattelekkaan pettävänsä uutta rakastaan. Miten ikinä kestäisin moisen nöyryytyksen. Olisinko edes kymmenen vuoden päästä valmis hyväksymään asian. Sen nöyryytyksen, että en vain yksinkertaisesti ollut hänelle tarpeeksi arvokas. En niin tärkeä, että hän olisi kyennyt rakastamaan minua. En niin hyvä, kuin joku toinen kykenee olemaan. Ehkä suostuttelen hänet piuhojen katkaisuun... Hänhän ei enää lapsia halua, mikä häntä estäisi. Säästyisinpähän kokemasta enää sitäkin nöyryytystä. Loistava idea. Täytyy syventyä lisää asiaan.