Miehen kanssa oli kunnon yhteenotto muutama päivä sitten. Pakkasi jo tavaransakin. Ilmoitti pistävänsä pisteen koko jutulle. Ei jaksa enää kuunnella. Ei hän lopulta mihinkään lähtenyt vaan jäi kotiin. Koska sanojensa mukaan mielummin haluaa asua vielä kanssamme, kunnes asiat on selvitetty. Asioilla hän tarkoitti asuntoa, huoltajuutta ja vastaavia. Eron hän ilmoitti olevan lopullinen. Oletin hänen alkavan etsiä asuntoa samantien ja hoitamaan muita eroon liittyviä asioita. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Viimeiset kaksi päivää hän on ollut taas erittäin huomaavainen ja ihana minua kohtaan. Halannut heti töistä tultuaan ja muutenkin osoittanut hellyyttä. En ymmärrä. Onko hän nyt eroamassa vai...

 

En itsekkään tiedä, mitä haluan. Välillä vihaan miestä niin paljon, etten halua nähdä häntä enää koskaan silmissäni. Välillä taas koen oloni hyväksi. Niin hyväksi, kuin nyt vain voi kaiken tämän jälkeen tuntea. Haluaisin, enemmän kuin mitään, kyetä elämään tämän asian kanssa vielä vuoden tai kaksi. Haluaisin, että mies kykenisi osoittamaan katumuksensa ja kykenisi rakastamaan. Vaikken itse enää ole varma rakkaudestani, haluaisin silti, että hän rakastaisi. Silloin voisin ehkä päästä yli tästä suurimmasta vihasta ja katkeruudesta.

 

Mies sanoi, että minulla on hylätyksi tulemisen pelko. Hän on varmasti oikeassa. En tiedä, onko se kuitenkaan välttämättä pelko siitä, että jään yksin. Enemmänkin koen niin, että minulla pitäisi olla mahdollisuus hylätä hänet. Sanoa hänelle, että tämä on nyt loppu. Olen tullut petetyksi. Itsetuntoni ei enää kestä sitä, että tulen vielä kaiken päätteeksi hylätyksi... Naurettavaa ehkä. Niin se vain on. Haluan olla se, jota pyydetään jäämään. Haluan olla se, joka saa tehdä päätöksen, miten tästä jatketaan. Helvetti, haluan olla se ihminen, joka merkitsee toiselle niin paljon, että häntä ei halua menettää. Ja sitä en tule koskaan miehelle olemaan. En, vaikka kiduttaisin itseäni tässä suhteessa vielä kymmenen vuotta. En vain pysty käsittelemään sitä asiaa. En pysty edelleenkään hyväksymään sitä, että en merkitse mitään.

 

Mies ymmärsi luultavasti vihdoin, että meidän on pakko hakeutua terapiaan. Hän ei koe tarvitsevansa sitä, mutta vihdoin hän ymmärsi sen, että minä tarvitsen. En saa tätä asiaa käsiteltyä omin avuin. Minun täytyy saada ymmärtää, miksi hän teki näin. Ainakin yrittää. Tarvitsen apua siihen, että löydän itseni uudelleen tämän kaiken paskan keskeltä. Ja sisimmässäni ehkä toivon hänenkin ymmärtävän jotain itsestään. Ei se tule meidän suhdettamme koskaan pelastamaan, mutta ehkä se pelastaa joskus tulevaisuudessa jonkun toisen naisen joutumasta hänen kanssaan vastaavaan tilanteeseen. Jos hän vihdoin oppisi ymmärtämään sen, että suhteessa pitää puhua. Kyllä tunteet pitää kyetä osoittamaan muutkin, kuin vain se viha. Ei ole heikkoutta joskus sanoa toiselle jotain hyvää. Asioista pitää saada myös riidellä ilman, että toinen on joka kerta pakkaamassa tavaroitaan. Niin hän on aina tehnyt. Jokaisen riidan kohdalla hän on halunnut erota ja siksi riitamme luultavasti ovat aina paisuneet pikkuasioista järjettömyyksiin. Itse kun olen aina ollut hyvin äkkipikainen ihminen. Suutun pienestä, mutta lepyn myös helposti. Mies taas halusi jokaisen riitamme jälkeen erota. Hänellä saattoi mennä jopa viikko siihen, että hän kykeni taas rakastamaan minua uudelleen. Kyllä. Hän on koko suhteemme ajan pystynyt rakastamaan minua vain, kun asiat ovat hyvin. Itse kun en koskaan riidellessäni hävitä sitä tunnetta. Minä rakastan joka tapauksessa, rakastan vaikka olenkin jostain vihainen. Ja minä en ole koskaan saanut olla vihainen, koska silloin minua ei ole rakastettu. Ei se ole normaalia. Eikä se todellakaan ole tehnyt hyvää minulle. Monen vuoden ajan olen ollut suhteessa, jossa kelpaan vain silloin, kun olen mukava. Ei mikään ihme, jos itsetuntoni on tipahtanut huonosta olemattomaan. En minä miestä siitä kokonaan syytä. Oma asianihan se on. Minun pääni, minun ongelmani. Mutta ei hän ole ainakaan asiaa parantanut. Ja niin moneen otteeseen hänelle olen yrittänyt asiasta puhua. Jo paljon ennen tätä kaikkea.

 

Näin ihastukseni taas, ihan julkisella paikalla. Pientä kaksimielistä läppää tilaisuuden tullen. Pieniä salaisia katseita. Olisin saattanut kaivata myös hieman kosketusta. En edelleenkään ota selkoa hänestä. Alan epäillä, ettei hänen eronsa ehkä sittenkään ole niin lopullinen, kuin hän on antanut ymmärtää.

 

En ole edelleenkään bikinikunnossa, en lähelläkään. Paino tipahtanut kilon. Pahimmassa vaiheessa se kylläkin nousi yhden, joten tavallaan olen tiputtanut kaksi kiloa. Menkat ovat ohi ja pahin ruuanhimo taas hetkeksi kadonnut. Olen syönyt terveellisesti. Salaattia ja rahkaa, paljon salaattia. Lasten pääsiäismunat tosin ahmin alkuviikosta salaa. Lapsille annoin munista kuoriutuneet yllätyslelut. Kiltti äiti kun olen. Ilo oli leluista suuri, eivätkä raukat edes ymmärtäneet joutuneensa huijatuiksi.