Onnea on terveet, ihanat lapset. Onnea on myös yksi ylimääräinen vapaailta... Saa kömpiä sänkyyn tietokoneen kanssa kello yhdeksän ja laittaa telkkariin äänet päälle. Olla vain tekemättä yhtään mitään. Kerrankin. Yksin. Olen kaivannut tätä. Enemmän kuin olen osannut edes kuvitella. Tuntuu, etten ole saanut olla yksin aikoihin.

 

Olisin myös voinut valita toisin. Olisin voinut viettää illan Kesämiehen seurassa. Nauttia hyvästä seksistä ja käpertyä turvalliseen kainaloon nukkumaan. Olisin voinut valita toisin. En valinnut. Ahdistus iski taas. PMS. Ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä, että näkisin hänet. Kompastuin hänen kenkiinsä eräs aamu eteisessä ja siitä se lähti. Mitä helvettiä tämän miehen kengät tekevät MINUN eteisessäni. Miksi helvetissä toinen jättää romujaan MINUN kotiini. MINUN. Minä en ole valmis tähän. Minä en halua kotiini ainuttakaan kaksilahkeista, enkä ainakaan kenenkään tavaroita. Täällä ei ole tilaa kenellekkään ulkopuoliselle. Ja hän on ulkopuolinen. Hän ei tule koskaan olemaan osa minua. Osa perhettäni. Ei, vaikka äitini on niin rakastunut häneen, että kutsui hänet jopa joulupäivälliselle. Ei, vaikka jokainen ystäväni on sitä mieltä, että hänestä kannattaa pitää kiinni. 

 

Minä päästän hänet vapaaksi. Annan hänet jollekkin toiselle. Jollekkin, joka osaa arvostaa häntä enemmän. Hän on ihana ihminen. Hän on lähes täydellinen. Mutta minulle hän on aina vain lähes täydellinen. Jossain on joku, jolle hän on kokonaan täydellinen. Jossain on joku, joka on minulle kokonaan täydellinen. Ehkä. Sitten joskus. Ei vielä. Tulevaisuudessa aion palata alkuperäiseen suunnitelmaani harrastaa vain kevyttä irtoseksiä ilman suurempia tunteita. Minä päästän itseni vapaaksi. 

 

Viikon päästä minua taas kaduttaa, mutta tiedän silti tehneeni oikein.