Törmäsin salilla pitkästä aikaa tähän hieman vanhempaan mieheen, jota olen jo pidemmän aikaa katsellut. Tähän asti olemme silloin tällöin vaihtaneet ihan muutaman lauseen, lähinnä kuitenkin vain tervehtineet kohteliaasti. Tällä kertaa hän yllätti ja tuli juttelemaan useampaan otteeseen niitä näitä. Aijaijai... Hän on kuuma. Hän vain on. En tiedä mikä hänessä sytyttää niin paljon jotain sisälläni. Hän ei ole oikeastaan millään tavalla tyyliseni. Ei sitten tippaakaan. Tatuointeja ei näy ja hiuksetkin löytyvät päästä. Partaa sentään on ja moottoripyörä... Ja se kroppa. Haluan nähdä, mitä paidan alta paljastuisi. Nyt olen lähes sataprosenttisen varma, että hänkin on katsellut minua sillä silmällä. 

Tietenkin sain annettua itsestäni täydellisen bimbon kuvan. Olin kuin pikkutyttö, joka punastuu heti, kun ihastus sattuu vilkaisemaan. Sanoja ei meinannut tulla suusta ollenkaan ensin alkuun ja kun niitä vihdoin alkoi ilmestyä, en enää osannutkaan lopettaa. Miksi teen aina niin. Alan puhua ihan mitä sattuu... Miksi en osaa käyttytyä hurmaavan flirttailevasti. Antaa itsestäni fiksua ja edes jotenkin aikuismaista kuvaa. Ei kai vanhempia miehiä enää hurmata kikattamalla kuin teinityttö.

Sen verran pakko korjata, ettei hän nyt oikeasti mikään ikäloppu ole. Tuskin meillä on ikäeroa kymmentäkään vuotta. En vain suostu hyväksymään tosiasiaa, että vanhenen joka päivä. Koen itseni henkisesti edelleen parikymppiseksi. Tuntuu, etten osaa kasvaa aikuiseksi. Ja olenhan tottunut viimeaikoina nuoreen lihaan. Kesämies on itseäni huimat muutaman päivän nuorempi. Koen itseni melkein puumaksi.