Ja niin siinä sitten kävi, mies otti ja lähti. Tällä kertaa lopullisesti. Olenko helpottunut, tavallaan. Surullinen, kyllä. Vihainen, en tiedä. En vain enää kestänyt. Eikä kestänyt mieskään. 

 

Kaikki alkoi perjantaina. Ihan tyhmästä. Jossain kohtaa suhde vain menee siihen, että se riita haetaan ihan mistä vaan. Minä osaan sen paremmin, kuin hyvin. Sanoin, että haluan hänet pois. Sovimme, että hän lähtee. Vaikka tiedän itsekkin, kuinka lapsellista on, etten suostu häntä nyt näkemään, esitin hänelle silti pyynnön, että hoidamme asiat tulevaisuudessa niin, ettemme hetkeen näe toisiamme. Niin, että joku toinen hakee ja tuo lapset. Hän suostui ja lupasi hoitaa asian. Anoppini ei ollut samaa mieltä. Ja hän tuli sen kertomaan. Hän kertoi paljon muitakin asioita. Kuten sen, että vika on minussa. Eihän mies petä, jos en anna aihetta. Olen huono ihminen, koska yksi anteeksipyyntö ei riitä. On minun vikani, ettei suhde korjaantunut, koska minun olisi pitänyt mennä yksin terapiaan. Kyllähän minä olisin terapiaa tarvinnut jo kauan, mutta halusin mennä sinne yhdessä. Oikeastaan kaikki asiat, mitä ikinä olin tehnyt, olin tehnyt väärin. Jopa se, älkää edes kysykö, mistä tuli puheeksi, että vihaan yllätysvieraita, on lähes sairasta. Olen kylmä ja vihaan ihmisiä. Vihaanko kavereitanikin. Hänen mielestään luultavasti. Kaikkein suurin virheeni oli se, että olin kerran todella suuressa hädässä soittanut hänelle yöllä. Oikeastaan taisi olla ennemminkin myöhäinen ilta, mutta... Soitin, koska todellakin kaipasin apua. Ajattelin, että hän auttaa. Mutta se oli virhe. Hän on omien sanojensa mukaan tukenani ja haluaa, että hänelle puhutaan, mutta vain päivällä. Hätä ja tarve ei saa koskaan tulla yöllä. Se on hänelle huono aika. Hän kertoi tämän minulle jo aikaa sitten ja silloin päätin, että en tarvitse apua ihmiseltä, joka haluaa olla tukenani vain tiettyyn kellonaikaan. Ja nyt sitten sain tietenkin kuulla myös sen, kuinka väärin olen toiminut, etten ole enää puhunut hänelle, kun asiat ovat alkaneet mennä kokonaan solmuun. Koska hän olisi halunnut auttaa ja olla tukena. Ja sitä hän jaksoi hokea, kuinka hän olisi kyllä auttanut ja kuunnellut, jos olisin vain viitsinyt puhua, oikeaan aikaan. Otin lopulta yhteen hänenkin kanssaan. Kerroin vihdoin myös omille vanhemmilleni. Oli pakko soittaa heidätkin paikalle kun anopini syyttelyt alkoivat mennä yli hilseen. Äitini otti anoppini kanssa yhteen myös. Aika lujasti, koska ei hänkään sulattanut enää ihan jokaista syytöstä ja koko asian laittamista minun viakseni. Vaikka hän yritti toimia järjen äänenä myös minulle, eikä missään nimessä asettunut kaikessa puolelleni. Tuskin tarvitsee joulukortteja lähetellä enää mihinkään suuntaan.

 

Mies pakkasi lähes kaikki irtotavaransa. Ne, mitä mahtuivat pakettiautoon. Vie suutuspäissään jopa laskimensa, jota vain minä olen viimeiset vuoden käyttänyt yksinäni työasioissa. Ihan, kuin ei olisi voinut odottaa, että ehdin hakea kaupasta uuden. Mutta kiusa se on pienikin kiusa ja vihaisena ihminen tekee tyhmiä asioita. Sovimme, että hän hakee maanantaina loput tavaransa. Tai ainakin sen, mitä saa mukaansa mahtumaan.  

 

Kun anoppini vihdoin lähti, saimme jonkinlaisen puheyhteyden miehen kanssa. Laitoimme lapset nukkumaan ja halasimme. Hän oli luonani lopulta aika kauan. Piti sylissä ja puhuimme. Viimeinkin kuulin hänen suustaan ne asiat, jotka olisin niin kipeästi halunnut kuulla jo aiemmin. Kuinka paljon tämä häneenkin sattuu. Kuinka paljon häntä kaduttaa menettää perheensä, lapset ja minut. Myös minut. Ja vaikka ehkä tuntuu tyhmältä, niin se helpotti omalla tavallaan. Vaikka se tulikin kaiken kannalta liian myöhään. Mies oli ehdottomasti samaa mieltä kanssani. Jos haluamme saada asiat jatkossa hoidettua jollain tavalla mallikkaasti, on parempi, ettemme hetkeen ole missään yhteyksissä toisiimme. Koska tilanne on nyt niin tulenarka, että saamme riidan aikaiseksi jokainen kerta, kun näemme toisistamme edes vilauksen. Vaikka se on ehkä naurettavaa ja lapsellista ja aikuisten ihmisten kuuluisi kyetä hoitamaan tämä keskenään. Se ei vain ole nyt viisasta. Ei minun, ei miehen, eikä varsinkaan lapsien kannalta. Äitini lupasi hoitaa lasten viemiset, jotta mies näkisi lapsia päivittäin. Anoppini ei missään nimessä tähän suostunut, koska se oli vain lapsellista ja naurettavaa. Heti perään hän kuitenkin kertoi, kuinka auttaa aina tarvittaessa ja kuinka tärkeää on, että saamme asiat hoidettua lapsien kannalta hyvin. Mutta jos se vaati tällä hetkellä tätä, niin sitten on hänen mielestään parempi sopia asiat viranomaisten kanssa. Me kuitenkin haluamme miehen kanssa molemmat, että hän näkee lapsia päivittäin. Ihan heti tästä päivästä lähtien. Ilman, että asiasta pitää riidellä virannomaisten kanssa. Ja riita siitä tulisi, aivan järjetön, jos asiaa lähdettäisin sitä kautta hoitamaan. Enkä minä halua riidellä lapsista, vaikka suutuspäissäni koen edelleenkin, ettei miehellä ole enää tekonsa jälkeen oikeutta heitä nähdä. Lapsilla on kuitenkin oikeus nähdä isäänsä. Ehkä ratkaisumme ei ole kaikkein tavanomaisin, eikä aikuismaisin, mutta se on meille paras. Kyllä me ajan kanssa varmasti kykenemme hoitamaan asiat ihan kahdestaankin. Kunhan pahin on laantunut. Se, kuinka kauan siihen menee, sitä en uskalla edes arvuutella.

 

Menkat alkoivat. Jostain syystä en ole yhtään yllättynyt. 

 

Olin eilen saanut yllättäen viestin ihastukseltani. Hän kummasteli, miksei minua ole näkynyt ja ehdotti, että voisimme joskus pikaisesti tavata. Ehkä tartun tähän oljenkorteen. Se tuntuu turvalliselta. Ei pelkoa liiasta ihastumisesta, ei pelkoa liian äkkiä hankitusta korvikesuhteesta. Vain kahden loukatun ihmisen välistä hellyyttä. Hellyyttä, jota me molemmat kaipaamme nyt kipeästi. Ilman mitään vaatimuksia tai toiveita. Vain laastaria haavoille, jotta ne umpeutuvat helpommin.