Me olemme Miehen kanssa suhteellisen hyvissä väleissä. Nyt. Monesti sanotaan, että välit huononevat, kun toinen löytää uuden. Niin ei käynyt. Selvisin siitä hengissä. Olin varautunut. Odottanutkin asiaa. Tottakai se kirpaisi. Olisin halunnut ehtiä ensin. Turvata selustani ja olla onnellinen, ennen kuin uutinen heitetään kasvoilleni. Niin ei käynyt. Elämä ei ole aina reilua. Selvisin silti. 

Miten käy, kun Mies ilmoittaa muuttavansa uuden kanssa yhteen. Tuntuuko se pahemmalta. Lapsen saavat virallisesti äitipuolen. Vieras nainen asuu heidän toisessa kodissaan. Näin tulee käymään. Mahdollisesti jo tämän vuoden aikana. Osaanko suhtautua siihen, että toinen on valmis sellaiseen. Itse en osaisi edes kuvitella asiaa. Kodissani on edelleen mieletön määrä Miehen romuja. Olisinko valmiimpi uuteen suhteeseen, jos veisin ne vihdoin kaatopaikalle. 

Mitä tapahtuu, kun Mies ilmoittaa perheenlisäyksestä. Niin tulee vielä käymään. Ainakin, jos nykyinen suhde jatkuu. Miten otan vastaan uutisen Miehen kolmannesta lapsesta. Lapsesta, jonka minä olisin aina halunnut. Lasteni sisaruksesta, joka ei ole minun. Tuntuuko se pahalta. Kaivaako se auki vanhat haavat. Minä en uskalla enää hankkia lapsia. En halua ottaa enää riskiä. Ehkä jonain päivänä tapaan jonkun, joka saa minut ajattelemaan toisin.

Kuinka pahalta tuntuu, jos Mies jonain päivänä kosii. Jotakuta, joka merkitsee hänelle kaikkea sitä, mitä minun olisi kuulunut merkitä. Kysyy sen kysymyksen, jota itse turhaan odotin vuosia. Katkeroidunko viimeistään silloin. Onko se hetki, jolloin minusta tulee katkera ja vihainen ex-vaimo. Onko minusta pakko tulla sellainen. Onko mahdollista, että välimme pysyisivät kaikesta huolimatta hyvinä...

On vaikeaa olla ihminen, joka pelkää tulevaa. Joka ei aina osaa elää hetkessä, koska murehtii asioita, jotka eivät ole edes tapahtuneet. Murehditaan sitten, jos niin käy. Niin Mies yritti aina sanoa. Minä harvemmin maltoin odottaa. Ja useimmiten murehdin täysin turhaan. Varmuudeksi kai. Eihän sitä voi koskaan tietää.