Odotan kauhuissani iskeekö viha vielä joskus uudelleen. Olo on tyyni. Ollut jo pitkän aikaa. Voin, olosuhteisiin nähden, helvetin hyvin. Pelottavaa. Voiko tälläistä asiaa käsitellä näin rauhallisesti. Miten voin suhtautua tälläiseen asiaan näin. Onko tämä normaalia. Eikö minun kuuluisi vihata miestä lopun elämääni, koska hän on katala kusipää. Onko oikein, jos en vihaakkaan. Pelkään iloita tästä olotilasta. Iloitsenko kuitenkin liian aikaisin. Pelkään, että romahdus tulee vielä uudelleen. Ei, en ole antanut anteeksi, enkä unohtanut. En vain koe enää olevani vihainen. Tai, olenhan minä vihainen, mutta en enää raivoissani. Pelottaa tasapainoinen olotilani, en ole tasapainoinen ihminen. Miksi pelkään kaikkea. Pitäisiköhän lakata pelkäämästä ja alkaa elämään. Lakata miettimästä liikaa, mitä kuuluisi tuntea ja elää sen kanssa, mitä tunnen. Ei tälläisessä asiassa ole ainuttakaan oikeaa ja ennalta määrättyä olotilaa. Kukaan ei voi kertoa, miltä kuuluisi tuntua. Saan tuntea ihan mitä haluan. Ei ole väärin kyetä elämään asian kanssa. Eihän?

Ajattelen asiaa edelleen lähes koko ajan. Onhan se ikävää ja surullista ja väärin. Se ei kuitenkaan tunnu herättävän enää samanlaisia tunteita, kuin ennen. Mieleni ei tee hakata miestä tohjoksi. Olen luopunut ajatuksesta kostaa. Olen hyväksynyt sen, etten kykene häntä satuttamaan. Satuttaisin vain itseäni. Olen jopa osittain hyväksynyt sen, ettei hän tule koskaan olemaan onnellinen kanssani. Onhan se surullista. Todella surullista. Kyllä minä haluaisin, että hänkin olisi onnellinen. Ihan jo lapsienkin kannalta. Haluaisin olla ihminen, jonka kanssa hänen olisi hyvä olla. Jokainen meistä haluaa olla rakastettu. Olen koko ajan hakenut vikaa itsestäni, syytä, miksi en riitä mielyttämään. Ei sellaista ole. Ei ole olemassa mitään katkaisijaa, jota painamalla saisin miehen rakastumaan itseeni. Ei ole mitään, mitä voisin enää ihmisenä tehdä. Olen menettänyt hänet jo niin kauan sitten. Paljon aiemmin, kuin edes tajusin asian. Ei auta, vaikka olisin kuinka ihana. Vaikka huomioisin häntä ja olisin mukava. Hän ei jaksa enää yrittää olla onnellinen kanssani. Mitä mukavampi olen hänelle, sitä etäisemmäksi hän käy. Näen hänestä joka päivä, kuinka hän vain luisuu kauemmas. Kuinka hänestä tulee joka päivä onnettomampi, vaikka hänen kuuluisi olla onnellinen siitä, että olen vihdoin saamassa itseni ylös siitä suosta, johon hän minut hautasi. Tuntuu, että jokainen askel, jonka otan eteenpäin, hän kulkee sen taaksepäin. Teenkö väärin, kun pakotan hänet jäämään ja pilaamaan elämänsä.

En ole varma, rakastanko miestä enää. Tarvitsen häntä. En niinkään henkisesti, enemmänkin vain olemaan läsnä. Hoitamaan kodin kanssani. Hoitamaan lapsia. Seuraavan vuoden tai kaksi, sitten olen toivottavasti saanut työasiani jollain tavalla sovitettua paremmin yksinhuoltajaäidin elämään. Nyt vaihtoehtona on joko luopua työstä, josta pidän tai elää hänen kanssaan. En haluaisi luopua enää yhdestäkään tärkeästä asiasta. En vain usko, että mies kykenee elämään kanssani enää kauaa. Tuntuu väärältä pakottaa hänet jäämään vain, koska tarvitsen. En tiedä, mikä estää häntä lähtemästä. Kaipa hän pelkää, että romahdan. Kokee jotain velvollisuutta jäädä. En tiedä, mitä voisin tehdä, jotta hänen olisi parempi olla. Jotta hän jaksaisi asua kanssani vielä muutaman vuoden. Olen oikeasti yrittänyt. Tietenkin on olemassa yksi vaihtoehto. Jäisin itse etävanhemmaksi. Mutta ei, en pysty siihen. Ennemmin luovun työstäni. En kykene kuvittelemaan, etten asuisi lasteni kanssa. Niin makaa, kuin petaa. Olen valmis makaamaan vielä muutaman vuoden. Onko mies?

Mies teki väärin. Hän on kusipää. Hän ei ansaitse minua. Tosiasiat, jotka eivät muutu. Olen kuitenkin aikuinen ihminen. Teen itse päätöksen siitä, miten jatkan elämääni. Vaikka jään, ei se tarkoita, että hyväksyn tai alistun. Saatan tehdä elämäni isoimman virheen, mutta se on oma häpeäni. Olen kuitenkin punninnut vaihtoehtoja paljon... Vaikka eroaminen olisi ehkä paras ja fiksuin ratkaisu, se hankaloittaisi elämääni liikaa nyt. En koe, että heitän hukkaan vuosia. Ei minulla ole enää mitään kiirettä mihinkään. Minulla on jo lapset. Minun ei tarvitse juosta aikaa vastaan ja mettiä, mistä löytäisin ihmisen, jonka kanssa perustaisin perheen. En tarvitse elämääni ketään uutta. Jos sellainen joskus tulee vastaan, niin tulkoon. Yhtä hyvin se voi tapahtua kymmenenkin vuoden päästä. En koe, että tuhlaan aikaani häneen. Luultavasti asia olisi eri, jos vielä toivoisin meistä tulevan jotain. Jos toivoisin meidän vielä jonain päivänä olevan perhe. Silloin voisin vuosien päästä kokea heittäneeni monta vuotta hukkaan roikkumalla tässä suhteessa. Mutta jos en enää toivo ja odota, jos syy jäädä on jokin ihan muu... Miten silloin voin  menettää mitään.