Kirjoitus jostain syksyn varrelta...

 

En ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään. En ole ehtinyt. Paljon on tapahtunut ja yllättäen olen taas palannut Kesämiehen kanssa yhteen. Miten ennalta-arvattava osaankaan olla... Miksi, miten ja kuinka pitkäksi aikaa. Noh... Miksi ja miten on helpompi selittää. Se, kuinka pitkäksi aikaa, jää nähtäväksi. 

Kävin treffeillä. Bongasin netistä aika helmen miehen ja päätin ottaa yhteyttä. Hän oli vähän niinkuin unelmieni täyttymys. Paperilla ja kuvissa. Ja mikä parasta... Hän haki samaa, kuin itsekkin. Tapailua silloin tällöin. Ei mitään vakavaa. Ei päivittäistä yhteydenpitoa. Ei suurempia lupauksia. Olin ehkä liiankin innoissani. Liian hyvä on yleensä liian hyvä ollakseen totta. Ja niin se oli nytkin. En tosin tiedä, miksi. Hän oli mukava, hauska, seksikäs... Ja selkeästi kiinnostunut minusta. Jotain jäi silti puuttumaan... Se tunne, mikä tuli samalla hetkellä, kun näin Kesämiehen ensimmäisen kerran. Se tunne, josta tiedän, että aion antaa toiselle heti tilaisuuden tullen. En kokenut sitä. Koko treffien ajan mielessäni oli vain yksi ajatus... Hän ei ole Kesämies. Ja sitten tulin kotiin, ilmoitin Kesämiehelle, että hänellä on tunti aikaa naida aivoni pellolle ja totesin treffien onnistuneen suhteellisen täydellisesti.

Siinä siis miksi ja miten. Kuinka kauan tätä onnea jatkuu, sitä en osaa sanoa. Pahin ahdistus on ainakin hetkellisesti kadonnut johonkin. Edes PMS ei saanut minua työntämään häntä pois luotani. En tiedä, mitä on tapahtunut... Olen alkanut pohtia, johtuuko kaikki ongelmat siitä, etten kykene normaaliin parisuhteeseen. Kykenenkö suhteeseen vain ihmisen kanssa, joka aina muutaman viikoin välein häipyy omille teilleen. Jotta saan olla rauhassa. Elää hetken vain omilla ehdoillani. Sitten saatan taas jaksaa hieman paremmin leikkiä hyvää tyttöystävää. Muutaman hassun viikon. Jos vielä löytäisin jostain ihmisen, joka olisi reissuhommissa sopivasti kuukautiskiertoni mukaan, voisin vihdoin saada itselleni onnellisen ja toimivan parisuhteen. Miehen kanssa homma ei toiminut, koska hänen työreissujaan ei ollut tarpeeksi hyvin synkronoitu kuukautiskiertooni. Oikeastaan ne olivat aivan päin helvettiä... Jos huonosti kävi, Mies tuli kotiin juuri, kun PMS oli alkamassa ja lähti kun tavarat alkoivat taas lennellä pitkin seiniä. Eipä kai ollut ihme, ettei hän enää jaksanut. Ehkä hänen olisi kannattanut joskus katsoa allakkaa ja miettiä, kannattaisiko jäädä sittenkin vielä viikoksi töihin. Saisinkohan puhuttua Kesämiehen reissuhommiin. Ehkä meillä olisi sitten enemmän toivoa...

 

Kesämies on edelleen kuvioissa. Enemmän ja vähemmän. Ja aina vain vähemmän onnellisena. Yritin hetken... Osittain jopa onnistuinkin huijaamaan itseäni. Ja sitten se taas tuli vastaan. Todellisuus... En voi jatkaa tätä näin. En ole onnellinen. Hän ei ole onnellinen. Olemme olleet yhdessä, vaihtelevasti, yli puolitoista vuotta. Jos tästä olisi tulossa jotain, sen kyllä näkisi jo. Se tässä kai eniten mättää. Tieto siitä, ettei tästä suhteesta tule koskaan mitään pysyvämpää. Ja tieto siitä, että toinen kuitenkin haluaisi. Mutta tästä ei tule. En pysty rakastamaan häntä. En kykene rakastumaan. En pysty kuvittelemaan, että asuisimme koskaan yhdessä. En pysty kuvittelemaan edes, että antaisin hänelle vara-avaimeni. Eiköhän se kerro jo ihan tarpeeksi. Hän on väärä ihminen minulle, vaikka hän olisi kuinka ihana ja mukava ja hyvä sängyssä ja... Hän ei vain ole Se Oikea. Minä olen tiennyt sen alusta asti. 

Elämme lopun aikoja... Taas. Jotenkin tuntuu siltä, että tämä saattaisi olla vihdoin se lopullinen loppu. En ole varma. Toisaalta, PMS pukkaa taas lujaa päälle jostain takavasemmalta... En ehkä ajattele täysin selkeästi. Yritän koko ajan muistuttaa itseäni siitä, että vaikka se on PMS, joka saa asiat tuntumaan taas kerran täysin ylitsepääsemättömiltä, ne asiat ovat silti aina siellä. Ne pienet viat ja merkit, jotka kertovat, ettei suhde ole tarkoitettu ollakseen. Ne ovat aina siellä. PMS vain tuo ne paremmin esiin. Silloin ne vituttavat tuhat kertaa normaalia enemmän. Silti onnistun joskus parempina aikoina huijaamaan itseänikin. Uskottelemaan, etteivät ne asiat sittenkään ehkä ole maailmanloppu. Jokainen voi muuttaa tapansa... Joskus parisuhteessa vain pitää sietää pieniä vikoja. Paskat. Ei se niin mene. En minä halua muuttaa toista. Miksi haluaisin. En minä jaksa sietää pieniä vikoja. Miksi jaksaisin. Minä en rakasta. Välitän kyllä ja arvostan. Mutta en rakasta. En vaikka olisin jopa halunnut rakastaa.

Pakko se on vihdoin myöntää... Mielestäni olen jo yrittänyt tarpeeksi. Epäillyt usein jopa omia tunteitani. Miettinyt, voiko kaikki johtua sittenkin vain jostain sisäisistä traumoista. Ei tämä siitä johdu. Kesämies vain oli juuri sitä, mitä alusta asti epäilinkin. Laastari. Ei muuta. Helvetin tarpeellinen ja todella toimiva, mutta käyttöajaltaan kuitenkin lyhytikäinen. Ei laastari tartu enää liiman kuivuttua. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Se voi pysyä aina hetken, mutta kun se on kerran irronnut, se tulee vaihtaa uuteen. Ellei haava ole jo umpeutunut tarpeeksi, jotta pärjäisi ilman.