Ne kymmenen vuotta, jotka pidimme Miehen kanssa yhtä, eivät tehneet minulle henkisesti hyvää. En edes tiedä, mistä aloittaisin...

Aloitetaan siitä, että olin kymmenen vuotta hyvin epävarmassa suhteessa. Suhteessa, jossa minua rakastettiin vain silloin, kun kaikki meni hyvin. Minä tiedän, että olen kamala ihminen. Todella hankala rakastettava. En aina, mutta useimmiten. Luultavasti kaikki menikin vikaan juuri siinä... Mitä huonompi itseluottamus minulla oli, mitä vähemmän koin itseni rakastetuksi, sitä pahempi pms-hirviö minusta kuoriutui esiin. Sitä hankalampi miehen oli rakastaa. Sitä huonompi minun oli olla... Kierre oli valmis. Jokainen hetki suunnatonta epävarmuutta. Riittämättömyyden tunnetta. Ei se tee hyvää kenellekkään. Ei varsinkaan minun kaltaiselleni sekopäälle. Mutta en minä ollut ainoa uhri. Mies kärsi tilanteesta aivan yhtä paljon. Vain hieman eritavalla. Lasten synnytttä tilanne vain paheni...

Olen pohtinut näin jälkikäteen paljon aikaa, jolloin lapset olivat pieniä. Vähitellen asioita on palannut mieleeni. Eivätkä ne ole kovin kauniita. Ehkä olisin käsitellyt nämä asiat jo aiemmin, ellei ero olisi osunut heti perään. Ero ja kaikki sen tuoma paska hautasivat alleen kaiken muun. Hetkellisesti jonnekkin unohduksiin. Ehkä kaikki yksityiskohdat palaavat mieleeni nyt, koska olen vihdoin valmis käsittelemään kaiken. Ehkä ne palasivat, kun hävitin viimeisetkin vauvatavarat kodistani ja luovuin haaveestani. Oli miten oli, joka tapauksessa minun on vihdoin sanottava ne ääneen...

Ensimmäisen lapsen kanssa elämä oli vielä jotenkin hallinnassa. Hallinnassa, ei kunnossa. Vauva oli helppo. Onneksi. Taisin kärsiä jo tuolloin jonkinlaisesta masennuksesta. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kaikki puhuvat. Itse en välttämättä laittaisi kaikkea sen piikkiin. Jokin kuitenkin sai minut voimaan todella huonosti aina tiettyyn aikaan kuukaudesta. Oli miten oli... Mies vetäytyi pois luotani. Alkoi käydä vieraissa. En sitä tietenkään tiennyt. Hieman ennen kuin aloin odottaa toista lasta, alkoi elämä olla taas mallillaan. Pääkopassani. Hassua, sattumaa ehkä, mutta molemmilla kerroilla pääni alkoi tasaantua imetyksen hiipumisen aikoihin. Hormoonit kenties. Niitä on hyvä syyttää tästäkin. Raskausaikana kaikki olikin hyvin. Valitettavasti tosin vain omassa päässäni. Todellisuudessahan mikään ei ollut kunnossa. Ajattelin asioiden menevän paremmin tällä kertaa. Olinhan viisaampi. Osasin odottaa jonkin asteista sekoamista. Yritin puhua Miehelle ja kertoa pelkojani. Kertoa asioita, joissa tarvitsin tukea. Kertoa, miten hän voisi helpottaa oloani, joka luultavasti tulisi olemaan taas huono. Puheeni kaikui tyhjille seinille. Mies ei kai ymmärtänyt. Tai jaksanut välittää.

Toisen lapsen syntymän jälkeen tapahtui paljon muitakin asioita, jotka hankaloittivat elämääni. Huonoa tuuria kai. Ihan kuin kahdessa pienessä lapsessa ja sairaassa päänupissa ei olisi ollut tarpeeksi. Vauva oli edellisen tavoin helppo. Esikoinen oli se, jonka kanssa en pärjännyt. Se, joka valvotti jokainen yö. Huusi aamusta iltaan. Joka sai minut kokemaan olevani täysin epäonnistunut äiti. Paskin mahdollinen ihminen koko maailmassa. Koko vauva-aika oli täyttä sumua. Minä olin todella, todella rikki. Pahemmin, kuin kukaan varmaan osasi aavistaa. Niin pahoissa univeloissa, etten enää kyennyt nukkumaan edes silloin, kun minulle tarjottiin siihen mahdollisuutta. Minun olisi pitänyt hakea apua jo silloin... Tavallaan hainkin. Hain sitä vain väärästä paikasta. Minä itkin Mieheltä apua tuhanteen otteeseen. Yritin kertoa hänelle, etten jaksanut. Että olin liian väsynyt. En ymmärtänyt, miksei hän halunnut auttaa. Minä tarvitsin häntä ja näin hänen lipuvan koko ajan vain kauemmas. En kyennyt ymmärtämään miksi. Nyt minä ymmärrän. Hän ei tajunnut tilanteen vakavuutta. Hän luuli minun kiukuttelevan huvikseni. Lähti pakoon. Toiseen elämään, jossa oli paljon kivempaa ja hauskempaa. Jossa ei tarvinnut kuunnella itkevää ja kiukuttelevaa vaimoa. Ymmärrykseni ei tarkoita sitä, että hän teki mielestäni oikein. Ei. Hän teki sen pahimman mahdollisen teon. Ehkä hän ei olisi tehnyt niin, jos olisi tiennyt minun istuvan öisin olohuoneen sohvalla lasten nukahdettua. Hakkaamassa käsilläni päätäni. Niin kovin, että melkein menetin tajuntani. Miettimässä parasta keinoa saada kuolemani näyttämään onnettomuudelta... Jotteivät lapseni koskaan joutuisi kokemaan tunnetta, että olin hylännyt heidät. Onneksi elämässäni oli tuolloinkin muutama hassu viikko kuukaudessa, jolloin kaikki oli hyvin ja kivasti. Muutama hassu viikko, jolloin en ymmärtänyt miksi olin edellisenä yönä repinyt tukuttain hiuksia päästäni. Kaikkihan oli juuri niin kuin pitikin. Ne hassut viikot pitivät minut luultavasti hengissä... Miehen petollisuus iski kai siksi niin kovasti. Se, että hän hylkäsi ja jätti minut silloin, kun olisin kaikkein eniten tarvinnut häntä. Minä en pystynyt ymmärtämään, ettei hän ollut tajunnut. Ettei hän ollut tehnyt sitä tahallaan. Ettei hän nähnyt koko kuvaa. Minäkään en nähnyt silloin koko kuvaa. 

Minä olen välillä surullinen siitä, ettemme saaneet Miehen kanssa koskaan kokea tavallista perhearkea. Aikaa, jolloin kaikki ei enää pyöri paskavaippojen ympärillä. Aikaa, jolloin unettomat yöt ovat niitä epätavallisempia vaihtoehtoja. Tätä hetkeä, jota elän nyt. Aikaa, jolloin kaikki on jo paljon helpompaa. Ehkä välimme olisivat korjaantuneet, jos hän olisi osannut pitää salaisuutensa. Ehkä eivät. Ehkä hän olisi taas oppinut rakastamaan. Ehkä ei. Sitä ei kukaan saa koskaan saa tietää. Nyt asiat menivät siihen pisteeseen, etten olisi saanut päätäni kuntoon ilman eroa. Jokainen kuukausi sai minut voimaan entistä huonommin. Olisin tarvinnut hänen apuaan. Hän ei osannut korjata minua. Ei hän oikeastaan kai jaksanut edes yrittää. Minulla ei ollut voimia korjata itseäni. Ei hänen läsnäollessaan. Minun piti saada olla yksin. Se oli ainut, mikä pelasti minut. Muuten olisin vähitellen seonnut kokonaan. 

Olen silloin tällöin katkera Miehen uudelle rakkaalle. Hän saa kokea sen tavallisen suhteen. Jos, ja kun, he hankkivat lapsia, hän ei jää koskaan yksin. Mies on täydellinen isä. Hoitaa ja auttaa. Antaa vapaa-aikaa. Kun on paikalla. Ehkä minäkin olisin pysynyt paremmin järjissäni, jos hän olisi ollut apunani koko ajan. Jos en olisi yksin ollessani ajanut itseäni siihen pisteeseen, ettei hänen hetkellinen läsnäolonsa ollut enää muuta, kuin päivien laskemista siihen, että jään taas yksin. Ehkä en olisi mennyt niin sekaisin, jos Mies olisi ymmärtänyt tilanteen vakavuuden. Seisonut rinnallani. Halunnut pakenemisen sijasta auttaa. Ehkä kaikki olisi ollut paremmin... Tai ehkä olisimme vain eronneet hieman aiemmin. Kukaan ei saa koskaan tietää.

Ne kymmenen vuotta, jotka vietin Miehen kanssa, löivät minut lähes maahan. Oletko sä aina ollut tollanen vai olenko mä tehnyt susta tommosen. Miten tuohon voi vastata... Kyllä kaikki lähtee ihmisestä itsestään. Sieltä jostain. Oman pääkopan sisällä se mörko asustaa, jos asustaa. Vääränlainen seura voi kuitenkin saada mörön kasvamaan todella, todella suureksi. Ei. Ei Mies tehnyt minusta sellaista. Minä olin jo valmiiksi sellainen. Hän vain ruokki mörköä liian ahkerasti. Ei hän sitä tahallaan tehnyt. Hän ei vain koskaan ollut kuullut puhetta möröistä. Hän ei osannut käsitellä niitä. Minä en toivo Miehen kohtaavan kaltaistani sekopäätä enää koskaan. Mutta minä tiedän myös sen, että jos hän joskus kohtaa, hän osaa käsitellä mörköä paremmin. Hän ei enää ruoki sitä vahingossa. Minä ainakin haluan uskoa, että hän on oppinut tästä kaikesta vähintään yhtä paljon kuin minä.