Nyt alkaa ottaa päähän oma saamattomuuteni ihan tosissaan. Kaiken järjen mukaan mittanauhan pitäisi jo näyttää hyvinkin suopeita tuloksia, mutta ei. En ole edes uskaltanut kokeilla, tiedän ilmankin. Tässä kävi juurikin se, mitä pelkäsin. Kaikki kompastuu syömiseeni. En ole yksin talossa, mikä tarkoittaa sitä, että jääkaapissa on aina kaikkea ylimääräistä. Ja minähän syön, minä rakastan syömistä. Syön niin kauan, kuin ruokaa riittää. Olen yrittänyt syödä terveellisesti. Ja siinä olen kyllä onnistunut suhteellisen hyvin. Mutta syön edelleen liikaa. Yhden tai kaksi välipalaa liikaa. Ja ne tulen syömään niin kauan, kuin kaapissa on jotain syötävää. En tiedä, miten ratkaisisin ongelman. Pakko kai vain ilmoittaa miehelle, että tästä lähin kaupassa käydään kerran päivässä ja ostetaan vain se, mitä syödään. Ei yhtään enempää. Hän tuskin ymmärtää. Eikä ainakaan minua kannusta. Sehän on vain minusta kiinni, ei minun ole pakko syödä. Niin hän asian ajattelee. Mutta kun minun vaan on pakko...

 

Kävin salilla ja masennuin. Miksi ihmeessä kaikki mikä alkaa liitteellä FIT on niin järjettömässä muodissa. Miksi jokaisen naisen kuuluu olla nykyään niin hemmetin tiukassa kunnossa. Enää minulle ei riitä se, että pääsen samaan kuntoon kuin ennen. Eihän se ole enää mitään. Jokainen, joka on käynyt salilla yli kuukauden, huitelee jo reippaasti entisen kuntoni ohi. En enää tiedä, mikä minulle riittää. Riittääkö mikään. Kyllähän minä tiedän, etten ole lihava. En vain ole tyytyväinen itseeni. En tiedä, tulenko koskaan olemaan. 

 

Monesti lukee kirjoituksia, missä naiset kertovat synnytyksen jälkeen nähneensä vartalonsa aivan eri valossa. Oppineensa hyväksymään kehonsa paremmin ja olemaan armollisempia itselleen. Minulle kaikki tuntuu olevan päinvastoin. En hyväksy enää pienintäkkään virhettä. Haluan näyttää siltä, ettei kukaan uskoisi minun synnyttäneen kahta lasta. Tiedän, että se on lähes mahdotonta. Vartalossani on tapahtunut viimevuosina niin suuria muutoksia. Ne jättävät väistämättä oman merkkinsä. Merkkinsä, joista minun kuuluisi olla kai ylpeä. Ehkä olisinkin, jos tilanne olisi toinen. Jos mieheni ei olisi mielummin nainut naisia, joiden vartalo on vielä kiinteä ja nuori. Miestä on helppo syyttää kaikesta. Syytän siis tästäkin.

 

Olen pohtinut pitäisikö sittenkin palkata personal traineri... Olisikohan siitä jotain hyötyä. Selkeästi treenitavoissani on jotain parannettavaa, koska tuloksia ei tunnu syntyvän. Ei ainakaan siihen tahtiin, kuin pitäisi. Treenaan vanhasta tottumuksestani, tavalla, joka on iskostunut päähäni jo kymmenen vuotta sitten. Olen välttänyt viimeiseen asti nykyajan kummallisia vemputuksia, joita kaikille uusille tulijoille ohjastetaan. Olen päässäni ajatellut niiden olevan vain jonkinlainen myyntikikka. Yritetään esittää mahdollisimman hienoja liikkeitä ja näyttää, että ollaan ajan hermoilla. Itse olen vannonut vanhojen kunnon perusliikkeiden nimeen. Penkki, kyykky, veto, pystypunnerrus ja tietenkin vino pino apuliikkeitä. Pitäisiköhän kuitenkin uskaltautua kokeilemaan jotain uutta ja ihmeellistä. 

 

Olen vihainen itselleni, että annoin painoni nousta. Laihduin pettämisen paljastuttua reippaasti. Kaiken sen kamaluuden keskellä olin ainakin hoikka ja tyytyväinen itseeni. Nyt vaaka näyttää neljä kiloa enemmän kuin silloin. Enkä todellakaan ole tyytyväinen. Mutta niinhän se menee, kaikki, mikä lähtee liian nopeasti, tulee yleensä nopeasti myös takaisin. Taisin kerätä tuon neljä kiloa kahdessa viikossa. Ostin silloin itselleni lohdutuslahjana, miksi ihmeessä ostan kaikkea itselleni lohdutukseksi, läjän uusia vaatteita. Niistä mikään ei istu enää kunnolla. 

 

Ihastukseni sanoi, että minulla on hyvä peppu. Olin otettu. Itse en ole enää moneen vuoteen nähnyt siinä mitään muuta, kuin latistuneen selluliittiröykkiön. Haluaisin joskus nähdä itseni jonkun toisen silmin. Haluaisin nähdä, miltä todella näytän. Luultavasti yllättyisin positiivisesti.

 

Naurettavinta on, että parun aivan turhaan. Parun, koska en saavuta jotain, minkä eteen en kuitenkaan ole valmis tekemään riittävästi töitä. Kyllähän minä tiedän, miten minun kuuluisi syödä. Kyllähän minä tiedän, miten kuuluisi treenata, ainakin suunnilleen. Mutta kun kaikki pitäisi tuoda eteeni kultaisella tarjottimella. Saavuttaa haluamani ilman, että joudun luopumaan mistään. Ainakaan siitä viikottaisesta baari-illasta ja krapula-aamun pitsasta. Kaikki tämä on pelkästään omaa saamattomuuttani. Ei kenenkään muun. Ei edes miehen, vaikka saankin nykyään jokaisen asian käännettyä hänen syykseen.