Olen miettinyt, miltä pitäisi tuntua. Nyt, kun olen eronnut. Ensimmäinen viikko, tai pari, meni täysin shokissa. Olin aivan rikki. Lääkkeiden aloitus saattoi myös pistää päätäni sekaisin. Ainakin tuoteselosteessa varoiteltiin mahdollisesti hetkellisesti huonontuvasta mielialasta. Ehkä se oli kaikki yhdessä. Mietin vain koko ajan sitä, että miten saamme välimme korjattua niin, että mies haluaa minut takaisin. Miten saan itsestäni niin hyvän ihmisen, että vihdoin kelpaan hänelle. Säälittävää, mutta niin se meni. Tunne kuitenkin katosi. Hävisi johonkin ihan yllättäen. En muista tarkalleen, mitä mies sanoi, mutta muistan sen hetken milloin tajusin kaiken kirkkaasti. Katsoin häntä silmiin ja tajusin. En halua häntä takaisin. En enää halua sitä paskaa, missä olen viimeiset kymmenen vuotta elänyt. Sitä epävarmuutta ja jatkuvaa henkistä alistamista. Olen iloinen siitä, että se on vihdoin ohi.

 

Olenhan minä edelleenkin katkera siitä, että minua on nöyryytetty. Petetty ja vielä jätettykkin. Vaikka minä se olin, joka miehen käski lähteä... Käskin, vaikken kuitenkaan ollut ihan varma haluanko. Kyllä se oli hän, joka minut jätti. On päiviä, jolloin katkeruus nostaa päätään. Saa taas tuntemaan vihaa miestä kohtaan. Hetkellisesti. Ne hetket menevät kuitenkin nopeasti ohi. Eivät enää jää vaivaamaan mieltä. Tuskinpa maailmasta löytyy ainuttakaan ihmistä, joka ei kokisi loukkaavana sitä, että kymmenen yhteisen vuoden ja kahden lapsen jälkeen ei merkitse toiselle mitään. Kyllä se sattuu. Sattuu varmasti vielä pitkään. Mutta ei enää koko ajan. Ei välttämättä edes joka päivä.

 

En ajattele eroa kovinkaan paljon. Onhan se tietenkin päälimmäisenä mukana kaikessa. Joudun hankkimaan uusia kalusteita, sopimaan lainaneuvotteluja, täyttämään tyhjäksi jääneitä kaappeja... Oikeastaan kaikki, mitä lähiaikoina olen tehnyt, liittyy eroon. Jopa se, että jouduin vaihtamaan itse kesärenkaat (vain hieman myöhässä). Eihän minulla ole enää miestä. Kaikki liittyy jotenkin eroon. En kuitenkaan mieti itse eroa. Se ei ole ensimmäinen asia mielessäni aamulla, ei viimeinen mennessäni nukkumaan. Ei niin kuin se oli vielä hetki sitten. En ole niin surullinen, kuin luulin olevani. En oikeastaan ole surullinen lähes ollenkaan.

 

En tiedä, kävinkö eroa läpi koko sen viisi kuukautta, jonka tavallaan yritimme. Teinkö koko ajan henkisesti eroa, vaikken sitä ymmärtänyt. Siksikö oloni on nyt näin hyvä. Olenko ollut eronnut jo viisi kuukautta. Olenko jo ohittanut pahimman. Vai onko pahin vasta tulossa. Onko tämä taas tyyntä myrskyn edessä. Pelkään edelleen luottaa itseeni. Pelkään koko ajan. PMS:n pitäisi iskeä pian. Naamani kiiltää jo ja ruokahalu on jatkuva. Olen kauhuissani. Auttavatko lääkkeet. Romahdanko taas vihaamaan itseäni.

 

Vai onko tämä kaikki hyvä olo sittenkin vain lumetta. Pillereillä hankittua valheellista onnea. Jotenkin kuitenkin epäilen sitäkin. Annostus on pienin mahdollinen. Voihan se hieman tasata mieltä, mutta tuskin sekään ihan ihmeitä tekee. Vai tekeekö. Saavatko lääkkeet minut sivuuttamaan kaikki huoleni. Ohittamaan eron ilman, että käsittelen sitä kunnolla. Piilottamaan kaikki murheeni johonkin koloon, josta ne sitten monen vuoden jälkeen pomppaavat esiin, koska en ole kyennyt käsittelemään niitä nyt. Vai voiko ero vain olla lopulta niin suuri helpotus, että helpotuksen tunne peittää alleen erosta aiheutuneen surun...

 

"My mind is playing tricks on me
I am not as stable as I used to be
Pushed and shoved, you know you're going too far

I will not break my back for you no more
I am gonna go my way, I am gonna take control
Time to wake up and dig myself out of this hell

Just wipe your own ass and shut your mouth"

Pain-Shut Your Mouth