Sieltä se sitten tuli... Anoppini tekemä lastensuojeluilmoitus. Koska minä olen hullu ja sekopää ja huono äiti ja lapsetkaan eivät pääse edes ulos. Ihme, että saavat sentään ruokaa. Suoraan sanottuna, olinkin ihmetellyt, missä ilmoitus viipyy. Olin kuitenkin lopulta uskonut sen, että mies on saanut äitinsä kuriin ja ymmärtämään, että soppaa ei kannata enää enempää hämmentää. Mutta ei... 

 

Anoppi ei tietenkään ilmoitusta tehnyt suoraan. Hän valitsi sen helpomman tien. Lääkärille ja purkamaan sydäntään kamalasta miniästään. Koska kyllähän hän sen tietää, että lääkärin pitää asiaan puuttua. Mutta en voi syyttää häntä. Anoppi on ovela ja laskelmoiva ihminen. Miehen sanoin "äitini ei sitä ilmoitusta tehnyt, vaan se oli lääkärin päätös...". Niinpä, niin. Ja lehmät lentää taas tänään. Valitettavasti mies taitaa tämän uskoa. Ja kaiken huippuhan oli se, että mies tiesi koko ajan ilmoituksesta. Hänelle ei vain tullut mieleenkään valaista minua asiasta. Ei kuulemma uskaltanut. No onhan se aina parempi, että tälläiset asiat tulevat yllätyksenä. Lisää luottamusta ja kaikkea. Kyseinen lääkäri oli myös miehelle soittanut. Mies oli lääkärille esittänyt toiveen, ettei asiaan nyt lähdettäisi enää puuttumaan tällä tavoin, koska siitä ei seuraa muuta, kuin lisää ongelmia välillemme. Ei tämä ero nyt helpoimmasta päästä ole muutenkaan. Oli sitten kuulemma elänyt siinä toivossa, että lääkäri ei ilmoitusta tee ja päättänyt salata asian minulta. Jotten vain suuttuisi.

 

Voitte ehkä uskoa, että vituttaa. Sekä anoppi, että mies. Mies kyllä tajusi pyytää anteeksi ja myönsi tehneensä virheen, kun ei kertonut. Anoppi ei tietenkään ole taaskaan tehnyt yhtään mitään väärää. Koska minä olen hullu ja sekopää ja hän ei ikinä tee mitään väärin. Ei, hän on täydellinen. Vaikka hän tietää, ettei tämä ero ole kauhean helppo minulle ja etten todellakaan ota innolla vastaan moisia yllätyksiä, ei hän tehnyt mitenkään väärin olemalla ilmoittamatta minulle asiasta. 

 

No eipä anoppi valitettavasti päässyt haluamaansa lopputulokseen. Sossutäti sieltä soitteli ja kertoi, että näin on nyt sitten käynyt. Onni taisi olla onnettomuudessa se, että olen itsekkin heihin ottanut yhteyttä ja kysynyt, miten pitäisi toimia, koska koen, että mies painostaa ja uhkailee minua lastenhuoltajuudella. Että koen välillä miehen tahallisesti yrittävän suistaa minua, jo valmiiksi tilanteesta sekaisin olevaa ihmistä, vielä enemmän raiteiltaan, jotta saisi lasten huoltajuuden. Mainitsin myös, että ihana anoppini mahdollisesti yrittää laittaa kapulaa rattaisiin. He eivät silloin tainneet ottaa asiaa ihan vakavasti. Luulivat varmasti, että kyse on taas vain hieman ylireagoivasta äidistä. Koska mieshän tunnetusti osaa hillitä käytöksensä ja vaikuttaa todella tasapainoiselta ja ihanalta ihmiseltä. Hän todellakin osaa sen. Sossutäti sitten ilmoitti suoraan, että he ovat jo oman päätöksensä tehneet, kun ovat kanssani keskustelleet ja tämä ilmoitus ei tule johtamaan mihinkään. Heillä ei ole huolta lasten voinnista. Sanoin heille, että minulle on ihan sama, vaikka sieltä tulisi joka päivä joku tarkkailemaan sitä, kuinka kamala äiti olen. Tervetuloa vaan. Täti naureskeli, eivät kuulemma juuri nyt kykene ketään lähettämään.

 

Että tälläistä sitten. Taas matto vedetty jalkojen alta ihan huolella. Heti, kun alkoi tuntu siltä, että lapsista ei enää tarvitse tapella. Muusta ehkä, mutta että lasten asiat on nyt selvitetty. Lastenvalvojalla virallistettiin, että lapset asuvat luonani ja mies saa tavata lapsia todella paljon. Lastenvalvojakin oli ihmeissään tapaamisten laajuudesta. Sanoi asian olevan kuitenkin hyvä, koska selkeästi haluamme molemmat lasten parasta, emmekä ajattele pelkästään itseämme. Miehen kanssa muutenkin tuntui, että olimme vihdoin alkaneet haudata sotakirveitä. Vaikka minulla viimeiset pari päivää olikin ollut kurja olo ja ikäväkin tavallaan. Mutta ei riitaa. Mies tosin itsekkin sanoi, että oli ollut todella vihainen asiasta kuultuaan. Koska hänkin oli huomannut sen, että asiat ovat vihdoin alkaneet sujua. Ja sitten äitinsä järjestää tämän. Ja, että hän oli loppuun asti toivonut, ettei tämä ilmoitus tietooni tule. Mutta ainahan ne tulevat. Vaikka niitä ei millään tavalla käsiteltäisikään, niin silti niistä ilmoitetaan vanhemmalle. Mutta mies puolustaa äitiään. Eihän äiti tätä tahallaan tehnyt... Melkein jopa uskoin häntä, kunnes laitoin anopille pahoitteluviestin. Olinhan tietenkin suutuksissani hänelle soittanut asiasta kuultuani, koska en edelleenkään osaa laskea kymmeneen. Laitoin hänelle kuitenkin viestin, että pahoittelen puhelua, mutta olisin toivonut, että tässä tilanteessa tälläisestä asiasta kerrotaan etukäteen. Seläntakana toimiminen ja salailu vain pahentavat muutenkin arkaa tilannetta. Oletin, että anoppi olisi vastavuoroisesti myöntänyt, että hänen olisi pitänyt asiasta varoittaa. Ottaen siis huomioon, että ilmoitus ei ollut tahallinen, vain vahingossa lääkärille pahaa mieltä purkaneen ihmisen aikaansaannos. Mutta ei. Ei anopilta tullut vastavuoroista pahottelua. Hän ei ollut toiminut tilanteessa mitenkään väärin. Hän ei olisi voinut tehdä mitään toisin. Siinä meni viimeinenkin pieni usko siihen, ettei hän asiaa ollut tarkoituksella tehnyt.