Ei enää tekosyitä, ei selittelyjä. Ei mitään mahdollisuutta kaunistella mennyttä. Ei kyse ollut siitä, etteikö hän olisi voinut. Etteikö se olisi merkinnyt hänelle mitään. Kaikki se merkitsi hänelle täysin samaa kuin minullekin. Minä en merkinnyt. Hänelle. Tarpeeksi. En niin paljon, että hän olisi halunnut lausua ne sanat... Minulle.

Miten se voi sattua niin paljon. Totuus. Totuus, jonka aina tiesin. Sattuuko se siksi, etten enää uskonut minkään sattuvan. Vai sattuuko se siksi, etten tule koskaan kuulemaan niitä sanoja itse. Keneltäkään. Koska en anna siihen mahdollisuutta. Olenhan saanut itsenikin uskomaan... Etten halua. Koskaan, ikinä, milloinkaan. Kuulla niitä sanoja. Keneltäkään. En enää.

Itseään on helpoin huijata.

mitä ei olemassa ole enää pitkään aikaan ollutkaan

Ei mitenkään. Ja silti voi rikkoa niin paljon. Niin paljon enemmän, kuin olisi koskaan uskonut rikkovansa.

Jos menet pois, mitä minulle jää...

Kuka olisi voinut uskoa, että joskus jäljelle jää paljon enemmän, kuin mitä alunperin olikaan...

Kun mä laitoin paperille kaiken, minkä mä menetin

Siinä samalla mä myös surut puolitin

Kirjoitin kaiken ylös. En tiedä puolittiko se surua. Tuskin lähellekkään. Se auttoi silti. Omalla tavallaan...

Revitään haavat auki ja luvataan

sivu uusi nyt aukeaa

Huominen kirjoittaa meille uutta tarinaa

En ole koskaan lukenut blogia alusta loppuun. En luultavasti edes muista kaikkea, mitä olen kirjoittanut. Ehkä jonain päivänä luen kaiken. Käyn uudelleen läpi ne tunteet. Revin haavat auki. Tai sitten annan asioiden unohtua. Koska jotkin asiat on parempi jättää taakseen. Minulla on menneisyys, jota en voi muuttaa. Minulla on tulevaisuus, jonka voin kirjoittaa paremmin.

(Lainauksen Suvi Teräsniska)

Eronnut nainen. En koskaan halunnut olla. Jollain tavalla tiesin, että tulen kuitenkin olemaan. Virallinen statukseni. Eronnut. En sinkku, en naimaton. Olen eronnut. Enää ei tee pahaa rastia vaihtoehtoa virallisista papereista. Epävirallisesti olen sinkku.

Nainen. Minulla on tissit. Olen siis nainen. Hieman tyrskyissä kolhiintunut ja muotoani menettänyt. Mutta nainen. Itsenäinen. Omillani toimeentuleva. Ihana, kamala nainen. 

Itketkö nyyhkyleffoille. Kyllä. Kauhuleffoille myös. PMS. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Mielellään suklaakuorutuksella. PMS. Turvottaa ja pierettää, miten naisellista. PMS. Vituttaakin ehkä. Ainakin hieman normaalia enemmän. PMS. Tuttua kai monelle. Minulle myös. Entä, jos oireet nostetaan potenssiin tuhat ja kerrotaan vielä sadalla. Minä olen niitä harvoja onnekkaita, jotka tietävät, mitä silloin tapahtuu.

Kun vihdoin hain apua oireisiini, lääkäri epäili hetken minun olevan maanisdepressiivinen. Kieltämättä olisin sopinut kuvaan suhteellisen hyvin. Ainoana erona se, ettei sairaus koskaan kulje kuukauden sykleissä. Ja luottotietoni ovat kunnossa. Tämä oli lääkärille erittäin tärkeä tieto. Olisi kai pitänyt kertoa, että olin edellisellä viikolla pistänyt koko säästötilini sileäksi. Lääkäri oli kuitenkin osittain oikeilla jäljillä. Sellaista elämäni on. Iloa, riemua ja täydellistä kaaosta.

Päivä yksi. Mikään ei ole mahdotonta. Elämä on lähes täydellistä. Kaikki on selkeää. Ei sitä pysty sanoin kuvailemaan, ellei itse koe. Sitä hetkeä, kun heräät uudelleen eloon. Täynnä tarmoa ja intoa. Aloitat olohuoneen siivouksen ja revit ohimennen tapetitkin seiniltä. Kyllähän sinä nyt yhden huoneen tapetoit vaikka unissasi. Pikku juttu sinulle. Elämä on ihanaa. Se on ihanaa, kunnes... Mikään ei enää ole mitään. Sinä et ole mitään. Olet säälittävä ihmisjäte, jolla ei ole mitään arvoa. Et aina, mutta pahimmassa tapauksessa. Pelkkä kaupassa käyntikin saattaa olla sula mahdottomuus, miten helvetissä osaisit vaihtaa palaneen sulakkeen. Istut keskellä olohuoneen lattiaa ja itket, koska et saa maalipurkkia auki. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta... Ei joka kerta yhtä vahvana. Välillä saattaa mennä kuukausia suhteellisen tasapaksusti. Ilman, että mielialasi heittelevät täysin laidasta laitaan. Mutta joka kuukausi ne heittelevät ainakin hieman. Luin lääkärissä käynnin jälkeen paljon maanisdepressiivisyydestä. Joku oli kirjoittanut, että mania vaiheessa jopa luonnossa esiintyvät värit näkyvät kirkkaampina ja kauniimpina. Kuulostaako hullulta. Ei minusta. Minä olen nähnyt ne.

Ei PMS ollut missään nimessä ainut syy erooni. Ei, vaikka suurin osa ongelmistamme kai aiheutui siitä. Tai eivät ne suoranaisesti siitä aiheutuneet. Ongelmia oli ilman PMS:ääkin. Niitä ei vain koskaan käsitelty asiallisesti. Ne käsiteltiin silloin, kun PMS tuli vierailulle. Oli siis ongelmia. Ongelmia, jotka käsiteltiin vain PMS:n vallassa. Ja jokainenhan varmasti ymmärtää, että silloin ei todellisuudessa käsitellä mitään. No, oli miten oli... Suhteessani oli tuhansia asioita, jotka vaivasivat minua. Asioita, jotka saivat voimaan aika ajoin entistäkin huonommin. Ja silloin minä menetin hallinnan. Ja koska olen ihminen, jonka on vaikea myöntää virheitään, en ymmärtänyt hakea apua ongelmaani. Ehkä olisimme sitä kautta saaneet myös apua niihin muihin pieniin ongelmiin, jotka vuosien saatossa painoivat mieltäni aina vain enemmän. Ja silloin, kun asiat painoivat liikaa, minusta kuoriutui esiin todellinen hirviö.

PMS on edelleen osa elämääni. Ei avioero sitä mihinkään vienyt. PMS ei kuitenkaan oireile enää yhtä rajusti. Elämä on tasaisempaa. Minä olen tyytyväisempi. Minun on henkisesti helpompi olla nykyään. Saatan silti olla tiettyyn aikaan kuukaudesta sulkeutuneempi ja vetäytyneempi. Vihata peilikuvaani ja kokea olevani enemmän ja vähemmän saamaton ja kykenemätön tekemään asioita. Saatan itkeskellä ja olla ailahtelevainen. Minä en kuitenkaan enää itke koko päivää peiton alla surkeaa elämääni. Minä en saa hillittömiä raivokohtauksia. Ja mikä tärkeintä... Minä en vihaa itseäni. Minä en pääse kai koskaan eroon ongelmastani. Minä pystyn kuitenkin elämään sen kanssa. Kunhan elämäni pysyy tasaisena. Ja jos se ei pysy, kynnys hakea apua on jo ylitetty

.

Tulevaisuus... Siinä, missä Miehen tulevaisuus näyttää onnelliselta ja aurinkoiselta, omastani en osaa sanoa mitään. Olen jumissa. Oravanpyörässä, josta ei löydy exit-aukkoa. Haluaisinko minä jotain yhtä ihanaa. Totta helvetissä haluaisin. Haluaisin rakastua niin, että vihdoin olisin varma siitä, mitä rakkaus on. Ja toisaalta taas pelkään koko sanaa enemmän, kuin mitään muuta. Miehen muuttaminen yhteen Uuden kanssa tuntui pahemmalta, kuin olin kuvitellut. Miksi... Johtuuko se siitä, että olen kateellinen. Siitä, etten ole itse lähelläkään tilannetta, jossa pystyisin kuvittelemaan moista. Pelkkä vieras hammasharja kaapissani saa aikaan pakokauhun. Miksi minä en pysty jatkamaan elämääni. Miksi minä en pysty rakastumaan. 

Mitä helvettiä minä elämältä odotin... Unelmien prinssiä, joka karauttaa bemarillaan pihalleni ja pyyhkii pois kaiken entisen. Mihin minä semmoista edes tarvitsen. Minulla on jo kaikki ja enemmän. Minulla on kaksi ihanaa lasta, joiden kanssa eläminen on päivä päivältä helpompaa. Ehkä muutaman vuoden päästä uskaltaudumme kolmisin vaikka Puuhamaahan. Minulla on työ, jossa viihdyn. On se sitten ajoittain kuinka stressaava tahansa. Minulla on talo, joka vähitellen on muokkautunut vain omakseni. Vaikkakin se edelleen on täynnä Miehen romppeita. Mahtaisikohan tuleva muutto saada hänet vihdoin kaipaamaan vintille unohtuneita tavaroitaan... Minulla on harrastukseni, johon on nykyään jopa aikaa. Jos vain löytyisi itsekuria. Minulla on ystäväni, joiden kanssa olen vähitellen eron jälkeen taas lähentynyt. Minulla on uusia ystävä, jotka eivät edes tiedä kuka Mies on. En minä tarvitse elämääni mitään muuta. Juuri nyt. Miksi tarvitsisin. Ei minun tarvitse rakastua vain, koska Mies on rakastunut.

Onhan se julmaa katsoa vierestä, kuinka toinen elää elämää, josta itse haaveilin. Kyllähän minäkin elättelin toiveita suuresta rakkaudesta. Siitä, joka viesi jalat alta ja saisi hääkellot, taas kerran, kilkattamaan korvissa. Haaveilin salaa jopa mahdollisuudesta kolmanteen lapseen. Siihen, jota jään kai ikuisesti kaipaamaan. Koko ajan jossain sisälläni on ollut haave paremmasta parisuhteesta. Siitä, joka oikeasti onnistuisi. Haave on elänyt, vaikken aina ole uskaltanut sitä edes itselleni myöntää. Onhan se julmaa nähdä, kuinka toinen kulkee kohti sitä kaikkea ja itse seisoo edelleen tuhkan keskellä miettien, voisiko vielä jossain leimahtaa. Mutta sitä elämä on... Ajoittain hieman julmaa. Luulisi, että olen jo tottunut ajatukseen. 

Mitä tulevaisuus tuo... Sitä ei tiedä kukaan. Jostain syystä minä edelleen uskon, että jonain päivänä se tuo eteeni jonkun tärkeän ihmisen. Sitten, kun on sen aika. Siihen asti pidän kiinni siitä, mitä minulla jo on. 

Minä näen Miehessä edelleen sen saman ihmisen, johon joskus rakastuin. Minä tiedän hänen olevan se sama ihminen edelleenkin. Siellä jossain sisimmässään. Piilossa. Siellä jossain on se ihminen, jonka vierellä minun oli hyvä olla. Joka sai minut nauramaan. Jonka vierellä tunsin olevani turvassa. Se ihminen on olemassa. Se ihminen oli aina olemassa. Se ihminen vain oli niin harvoin tavoitettavissa. Minulle. Sitä ihmistä minä silti etsin vuodesta toiseen.

Minä vihaan edelleen Miehen tiettyjä piirteitä. Niitä, jotka tekivät minut onnettomaksi. Pahin niistä oli kylmyys. Täysi tunteettomuus. Hän osasi olla todella julma. Ei hän sitä kai oikeasti ole. Hän ei vain osannut ilmaista tunteitaan. Hänen on helpompi esittää kylmää ja tunteetonta. Se teki minut onnettomaksi. Minä olin aivan liian usein onneton. Enää hän ei kykene tekemään minua onnettomaksi. Olen onnellinen siitä.

Mies on hyvä ihminen. Rakastuessaan oikeaan ihmiseen hän saattaa olla lähes täydellinen puoliso. Kyllä hän minuakin rakasti. Tavallaan. Mutta ei riittävästi. Ei tavalla, jolla olisi pitänyt. Olen välillä surullinen siitä, että koskaan päädyimme yhteen. Mies olisi ansainnut mahdollisuuden jonkun toisen kanssa. Ei hän on sisimmiltään ole yhtä kusipää, kuin oli minua kohtaan. Hän olisi luultavasti pystynyt parempaan. Jonkun toisen kanssa. Minä olisin ansainnut mahdollisuuden. Minä olisin saattanut kyetä parempaan.

Minä olen antanut anteeksi Miehelle. Kai jo aikoja sitten. Itselleni anteeksi antaminen oli huomattavasti vaikeampaa. Elämä jatkuu, jokainen tekee virheitä. Osa isompia, osa pienempiä. Ei niihin voi jäädä loppuelämäkseen kiinni. 

En tiedä. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan. Välillä olen epäillyt jopa sitä, rakastinko edes Miestä tosissani. Olivatko tunteeni sittenkin vain riippuvuutta ja pakonomaista tarvetta perustaa perhe. Rakastiko biologinen kelloni enemmän, kuin minä itse.

En ole koskaan uskonut ikuiseen rakkauteen. Tilastollisesti eron todennäköisyys on todella suuri. Miksi siis toivoa liikoja... Minä olen ikuinen pessimisti. Kyllä minä toivoin eläväni Miehen kanssa koko loppuelämäni. Kyllä minä ajattelin niin. Ihan oikeasti halusin sitä. Silti elin koko ajan varautuneena... Sitten kun erotaan. Miksi? En tiedä itsekkään. Ehkä se johtui osittain siitä, että tiedostin koko suhteen ajan, etten ollut Miehelle se elämän suuri rakkaus. Tiedostinko ehkä samalla, ettei hänkään ollut sitä minulle. Ei, vaikka olisin halunnut olevan. Enkö osaa uskoa rakkauteen, koska en ole koskaan kokenut sitä. Enkö koe rakkautta, koska en osaa uskoa siihen.

Jos talo olisi tulessa, kenet pelastaisit... Rakkaasi vai jonkun toisen sinulle tärkeän ihmisen. Minä muistan ajatelleeni joskus pienen hetken, että Mies olisi ehdottomasti se jonka pelastaisin. En halunnut elää ilman häntä. Pienen hetken. Sen hetken jälkeen ajattelin aina, että uusia miehiä kyllä löytyy, mutta sisaruksia en koskaan saa. Onko tämä määritelmä rakkaudelle. Se, että rakkaasi on sinulle se kaikkein tärkein. Se, jota et mistään hinnasta halua menettää. Kenet pelastaisit palavasta talosta... Minä en enää vuosiin pelastanut Miestä. 

Mitä rakkaus on.

Minä en tiedä. Minä haluaisin sen olevan jotain ihanaa. Minä haluaisin vielä joskus rakastua. Ehdoitta ja viattomasti. Ehkä toivon liikoja... Ehkä en. 

Minä olen huono,

ottamaan toiset huomioon. Mies oli huono tässä. Superhuono. Siksi en kai koskaan huomannut sitä, kuinka huono olin itse. Kesämiehen kohdalla huomasin, etten vain osaa. Minä, minä, minä. Asia kai korostui jopa entisestään, koska en edes kokenut syytä olla asettamatta tarpeitani etusijalle. Minun piti kerrankin saada elää vain itselleni. Juuri niinkuin halusin. En minä halunnut ajatella kenenkään muun tarpeita. Minä olen itsekäs kusipää. Aivan kuten Mies asian ilmaisi. Tämä piirre ei tule koskaan häviämään täysin. Mutta minä voin yrittää. Olla hieman parempi. 

pyytämään anteeksi. Emme kai oikeastaan koskaan pyytäneet Miehen kanssa anteeksi toisiltamme. Olisi pitänyt pyytää. Todella usein. Kesämies sai minut tajuamaan, että en voi vain ohittaa anteeksi pyyntöä ja olettaa asioiden unohtuvan itsestään. Minun on edelleen vaikea pyytää anteeksi käytöstäni. Mutta minä opettelen. Oikeastaan minä opettelen käyttäytymään niin, ettei minun tarvitsisi pyytää jatkuvasti anteeksi.

osoittamaan tunteeni. Hyvät sellaiset. Huonot tunteeni tuon kyllä esiin todella taidokkaasti. Minä en osaa kertoa pitäväni toisesta. En osaa kehua häntä, kun hän tekee jotain hyvin. En osaa näyttää kiitollisuuttani. Minä kai opin käytökseni osittain Mieheltä. Kesämiehen kanssa en osannut olla parempi, koska pelkäsin hänen rakastuvan enemmän, jos olen mukavampi. Olin siis kiittämätön kusipää osittain tahallani. Mutta minä ymmärrän nyt. Ymmärrän, missä minun pitäisi toimia hieman paremmin.

joustamaan. Minä, minä, minä. Jos minä haluan jotain, minä haluan sen olevan juurikin niin. Mutta aina se ei ole. Ei ainakaan parisuhteessa. 

Minä olen huono monessa muussakin asiassa, mutta nämä neljä vaativat ehkä eniten muuttumista. Minulla on aikaa muuttua... Kaikki lähtee siitä, että myöntää virheensä. Minä en koskaan aiemmin edes ymmärtänyt olevani huono näissä asioissa. Ainakaan näin huono. Minä uskon kuitenkin siihen, että jos jonain päivänä tapaan jonkun. Jonkun, johon rakastun. Minä osaan olla parempi tyttöystävä. Sellainen, joka minun olisi kuulunut olla myös Miehelle. Kunhan tämä joku on hyvä myös minulle.

Ensimmäisenä vanhemmuus:

Jokainen, joka on blogia jollain tavoin seurannut/lukenut, muistaa varmasti, ettei ero alkuun näyttänyt kovin ruusuiselta lasten suhteen. Kumpikaan ei ollut täysin järjissään ja viha/katkeruus toista kohtaan oli varmasti suunnaton. Puolin ja toisin. Oikeudessa sitten nähdään, kumpi on parempi. Kyllä ne ammatti-ihmiset sitten osaa katsoa kuka on kykenevä hoitamaan lapsia. Haluan uskoa, että viha oli se, mikä silloin laittoi asioita Miehen suuhun. Kyllä minä ymmärrän, että hän oli myös aidosti huolissaan jaksamisestani. Olin pohjalla. Mutta en usko, että hän voisi käsi sydämmellä vannoa, etteikö olisi tahallisesti minua provosoinut. Olin, jo kai hyvin pitkään, uskonut kaiken, mitä Mies keksi sanoa. Mies kyllä tiesi sen. Hän tunsi minut parhaiten. Tiesi tasan tarkkaan, mistä narusta vetää. Pelkäsin hetkittäin sitä, että hän oikeasti vie lapset minulta. Hän sai minut uskomaan, että se käy helposti. Jos hän vain niin päättää. Nykyään olen hieman tietoisempi asioista. Ei se olisi onnistunut ihan niin vain. Mutta silloin Mies sai minut hetkittäin uskomaan siihen. Lopulta Mies oikeastaan saneli ehdot tapaamisille. En uskaltanut tapella vastaan. En, vaikka alkuun pelotti, miten kestän sen, että joudun tapaamaan Miestä lähes päivittäin.

Yhteishuoltajuus sovittiin ja tapaamisoikeudet olivat laajat. Huomattavasti kai normaalia laajemmat. Tarkat päivät kirjattiin paperille. Alkuun Mies piti tiukasti kiinni sopimuksesta. Hänellä oli kai jonkinlainen pakonomainen tarve näyttää, ettei minulla ole päätösvaltaa hänen elämässään. Kuuluu kai osana eroon... Onneksi hän tuli pikaisesti järkiinsä. Ymmärsi, että kaikkien elämä on huomattavasti helpompaa, jos tapaamisaikoja voidaan muutella yhdessä sopien. Nykyään hän uskaltaa jopa itse tehdä ehdotuksia muutoksista. Homma on toiminut mielestäni hyvin. Kumpikaan ei tunnu tehneen kiusaa toiselle. Vuoroja on vaihdettu, jos ei ole mitään peruuttamattomia suunnitelmia sovittuna. Oikeastaan yllätyin jopa itsekkin, miten hyvin olen pystynyt suhtautumaan siihen, että Mies pyytää vapaailtaa uuden tyttöystävänsä kanssa. Tässä kohtaa kiusanteon kai kuuluisi alkaa. Mutta miksi alottaisin. Ei minulla ole syytä olla ilkeä. Olen nähnyt liian monta esimerkkiä siitä, miten toisen elämä tehdään mahdollisimman hankalaksi. Ei siinä ole mitään järkeä. Kyllähän se kirpaisee... Ei Mies minua halunnut viedä ulkomaille. Ei hän halunnut viimeisinä vuosina mennä mihinkään yhdessä. Ja nyt minä mahdollistan hänelle sen... Jonkun toisen kanssa. Mutta jonain päivänä haluan ehkä itse tehdä jotain jonkun kanssa. Ja minä olen varma siitä, ettei Mies silloin tee kiusaa minulle.

Lapset tuntuvat ottaneen eron hyvin. Nuorempi tuskin edes muistaa aikaa, jolloin isä asui kotona. Hän oli niin pieni vielä. Vanhempi kyselee välillä, mitä teimme silloin, kun isä asui luonamme. Esikoinen osaa käyttää kahta kotia loistavasti valta-aseenaan. Tai ainakin yrittää kovasti. -Mä muutan isin luo. En enää ikinä halua asua sun kanssa. -Miksi. -Laitoit mut väärään turvaistuimeen.  Lapsille olen alusta asti yrittänyt puhua isästä vain hyvää. Silloinkin, kun on vituttanut oikein rankasti. Oikeastaan silloin olen puhunut ehkä kaikkein kauneimmin. Uskon sen auttaneen asiaa. Sekä omaa oloani, että lasten. Heille on selvää, että kummankin vanhemman luona saa viihtyä ja aina saa olla ikävä. Tunteita ei tarvitse peitellä. Esikoinen, joka pienestä pitäen on ollut isänsä perään enemmän, kaipaa isäänsä selkeästi, jos tapaamissa on poikkeuksellisesti pidempi väli. En tiedä, esiintyykö kaipuuta äitiin samalla tavalla. 

Mies ei edelleenkään kerro lasten kuulumisista muuta, kuin tärkeimmät. Saan ilmoituksen, jos on tullut verta vuotava haava tai jos jompi kumpi on kuumeessa. Hyvin harvoin kuulen mitään muuta. Se on hänen tapansa, joka tuskin koskaan tulee muuttumaan. Joskus olisi mukava kuulla, mitä lapset ovat puuhailleet. Olen muutamaan otteeseen joutunut varmistamaan, ovatko lasten puheet totta vai tarua. Esikoisella kun varsinkin on todella vilkas mielikuvitus, niin aina ei tiedä mitä todellisuudessa on tapahtunut. Mies on kuitenkin selkeästi jo hieman rentoutunut seurassani, joten ehkä hän oppii vielä jonain päivänä puhumaan kanssani. Ehkä. En kuitenkaan laskisi sen varaan.

Kaipaan välillä Miehen läsnäoloa. Sitä, että on se toinen ratkomassa ongelmia. Auttamassa nukkumaan. Kantamassa kotiin, kun molemmat päättävät jäädä keskelle katua istumaan. Nauramassa ihanille asioille. Opettamassa uusia temppuja. Rakastamassa yhtä ehdoitta. Jakamassa arjen. Riemuineen ja suruineen. Kesämies on ollu ihana. Mutta ei hän korvaa toista vanhempaa. Se ei ikinä ole sama asia. Minä en voi vaatia häneltä yhtä suurta vastuuta. Se ei olisi oikein.

Minä olen edelleen huono äiti. Tai semmoinen keskinkertainen. En niin hyvä, kuin voisin olla. Olen silti parempi äiti nyt. Ilman miestä. Olen parempi äiti, koska voin paremmin. Minusta ei ikinä tule huippuäitiä. Mutta minä yritän joka päivä parhaani. Minä en koe enää jatkuvasti olevani se huonompi vanhempi. Minä olen äiti, Mies on isä. Isä on ehkä joskus kivempi, mutta minkäs teet.

Tulevaisuus pelottaa välillä. Säilyvätkö välimme entisellään vai tuleeko mutkia matkaan. Haluaako Mies joskus tulevaisuudessa viikko-viikko-systeemin, jonka kannalla en itse ole. Syttyykö siitä sota. Haluavatko lapset joskus itse muuttaa isälleen asumaan. En ehkä kestäisi sitä. Miten käy, jos toinen muuttaa jonnekkin kauas. Niin, ettei lähes päivittäinen näkeminen onnistu. Lapsille se olisi pettymys. Ehkä ei kannata haaskata aikaa murehtimiseen. Elämä näyttää sitten joskus.

Yhteenvetona voisin kuitenkin sanoa, että jos näinkin kamala ja katkera ämmä suoriutuu, omasta mielestään, erovanhemmuudesta arvosanalla tyydyttävä plus, siitä suoriutuu jokainen, joka edes hieman haluaa suoriutua. Minä olen kiitollinen siitä, että Mies on hoitanut oman osansa erovanhemmuudesta lähes kiitettävästi. Aina löytyisi parannettavaa, mutta ehkä ei kannata toivoa liikoja. Uskoisin, että meidän lapsillamme on asiat paljon paremmin, kuin monissa muissa eroperheissä. Tai sitten olen vain törmännyt todella huonoihin eroihin. Lapset. Millään muulla ei oikeastaan ole väliä.

Enää minä en kosi. En koskaan, enkä ketään. Jos minä en ole kosinnan arvoinen, ei ole mieskään. En tiedä, haluanko joskus vielä naimisiin. En saanut koskaan häitä. Jotain jäi puuttumaan. Minä sain osittain uskoteltua itsellenikin, etten halua häitä. Ettei se juhla ole tärkeä. Ettei sillä ole niin väliä... Mutta kyllä sillä oli. Minä halusin sen kaiken. Koko paketin. Minä kai suojelin itseäni väittämällä, etten ole niin kiinnostunut asiasta. 

En minä halua naimisiin. Minä haluan ne häät. Minä haluan päiväni prinsessani. Minä haluan kokea, että olen sen arvoinen. Edes kerran elämässäni. Jollekin. Minä haluan olla jollekin se ihminen, jota hän haluaa kosia. Se ihminen, jonka hän haluaa esitellä kaikille puolisonaan. Jota hän ei häpeä rakastaa. Minä haluan ne perkeleen juhlat. Sen valkoisen mekon ja heinäladon. En minä naimisiin halua. Se ei sopinut minulle. Minä olen aina ollut parempi juhlimaan.